Loppumietelmät

 

Reilu vuosi sitten tulin Osloon kokolailla ummikkona sekä kaupungin, yliopiston että kielen suhteen. Reitti asunnolle löytyi asuntotoimiston hyvillä ohjeilla: lentoasemalla junalla keskustaan sitten metrolla kampuksen service-centeriin hakemaan avain ja sitten taas metrolla asunnon läheiselle pysäkille ja muutama sata metriä ylämäkeen kohti korkeaa  valkoista kerrostaloa. Kuulosti helpolta ja olisi ollutkin ilman pahuksen painavaa jättikokoista urhelikassia, jonka raahaaminen tuoreessa nuoskalumessa nosti sykkeen taivaisiin.
Alkamassa oli monien pitkäaikaisten haaveiden toteuttaminen ja katko normaaliin arkeen. Lukioiässä pari kaveriani lähti vaihtoon USAan, mutta itselläni ei siihen ollut taloudellisia mahdollisuuksia. Opiskeluaikoinani ei vielä ollut olemassa samanlaista kv-vaihtojen mahdollisuutta kuin nykypäivän opiskelijoilla, mutta vietin yhden kesän Ruotsissa kuntoutussairaalassa sijaisena. Sittemmmin työ, perhe ja jatko-opiskelu veivät ajan eikä ulkomaille lähteminen pidemmäksi aikaa ollut millään tavalla realistista. Lyhyitä opettajavaihtoja olin tehnyt muutaman kerran,  mutta tuntui siltä,  että viikossa ei pääse sisään sen enempää opetukseen kuin työyhteisöönkään.

Taannoin tulin sanoneeksi eräässä tilaisuudessa, että tämä Osloon lähtö oli vähän kuin dekkarissa: pitää olla motiivi ja pitää olla mahdollisuus!  Motiivi oli jatkaa tutkimusta fibromyalgiasta siitä mihin väitöskirjassani jäin. Mahdollisuus avautui mielenterveysfysioterapian kongressissa vajaat kaksi vuotta sitten, kun ajauduin keskusteluun oslolaisprofessorin kanssa. Hän tuli tunsi minut nimeltä ja uteli, mitä tutkin parhaillaan. Vastasin, etten mitään väitöstutkimukseni aiheeseen liittyvää kun minulla ei ole siihen rahoitusta. Salamannopeasti hän vastasi: minullapa on, lähdetäänpäs lounaalle! Siitä alkoi hakuruljanssi Marie Curie Cofund ohjelmaan ja vain puolisen vuotta myöhemmin löysin itseni Oslosta.

Aika on kulunut kuin lennossa. Tänään istuin viimeistä päivää työhuoneessani Forskningsvei 3A:n kolmannessa kerroksessa ja yritin niputtaa tuntemuksiani jonkinlaiseen pakettiin. Tunnelma on aika ristiriitainen. Toisaalta on ihana palata kotiin mutta tosiaalta on haikeaa jättää tämä  viimeisten 14 kuukauden aikana tutuksi tullut työyhteisö ja Oslon kaunis kaupunki.  Jossain ankeammassa paikassa olisi varmasti koti-ikävä tullut paljon useammin, mutta täällä on ollut helppo keksiä tekemistä illoiksi ja viikonlopuiksi, jolloin kollegat viettävät aikaansa perheidensä kanssa. Lukemattomia kertoja olen kiertänyt Songsvannin ja Vettakollenin ympäristöä kamerani kanssa ja ihaillut norjalaisten tapaa viettää aktiivista ulkoilmaelämää koko perheen voimin säästä riippumatta.  Toisinaan on ollut mukava ajella ratikalla keskustan eri puolille ihmettelemään pakollisia nähtävyyksiä, niitäkin joihin tavalliset turistit eivät lyhyillä käynneillä hoksaa hakeutua. Luonto on Oslossa aina lähellä ja vaikka maastonmuodot ovat paljon jyrkkäpiirteisempiä ja korkeuserot suurempia kuin koti-Suomessa, lajisto on hyvin kotoista; kuusia, mäntyjä, koivuja, pajupusikoita, rentukoita, vuokkoja, niittykukkia, tinttejä, harakoita, joutsenia.

Tottakai osasin etukäteen ajatella, että näin pitkän reissun aikana tulee hetkiä tai päiviä, jolloin koti-ikävä käy sietämättömäksi, mutta ikävän aiheet ovat välillä päässeet yllättämään. Esimerkiksi en osannut arvata, että kaipaisin pyykkikonettani, jota saa käyttää muulloinkin kuin ma-ti-to-pe klo 8-20 ja la 8-18 (ei ke eikä su),  ja jota ei tarvitse varata viikkoa etukäteen, jota saa käyttää enemmän kuin kaksi puolentoistatunnin vuoroa viikossa ja joka vielä toimii ilman 10 kruunun kolikoita.  Ja että pyykit saa jättää narulle yön yli. Näistä talopesulan käyttökokemuksista onkin kehkeytynyt monta herkulista naurunaihetta kahvipöytäkeskusteluun vuoden mittaan.
Onneksi koti-ikävää on voinut karkoittaa pitämällä yhteyttä kotiin ja ystäviin niin s-postilla tavallisilla puheluilla, videopuheluilla ja ääniviesteillä, kuin sosiaalisen mediankin kautta. Moniin viesteihin on tullut palattua useampaan kertaan tiukan paikan tullen. Kiitos niistä!

Arkipäivän työ yliopistolla ja keskittyminen vain omaan tutkimukseen on ollut tervetullutta vaihtelua amk-opettajan alati hektiseen arkeen. Tekemisen rauha,  tutkimusten lukeminen  laajemminkin kuin oman tutkimuksen aiheesta sekä katkomaton aika artikkelien kirjoittamiseen ovat tuottaneet tulosta; voin ylpeästi sanoa, että sen tein mitä lupasin ja vähän ylikin. Joiltain osin prosessi on vielä kesken ja yhteistyö jatkuu ensi vuonnakin.

Ihan mukavimmasta päästä kokemuksia oli pienimuotoinen pop up -valokuvanäyttely, jonka järjestin itsenäisyyspäivänä työkavereille. Oli hienoa keskustella luontokuvista ja kertoa siinä ohessa Suomen historiasta ja itsenäisyyspäivän traditioista. Pitkin vuotta on toki käyty juttutuokio jos toinenkin suomalaisen ja norjalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin yhtäläisyyksistä ja eroista. Moneen kertaan olen todennut, että tiedämme toisistamme yllättävän vähän, koska Norjan tapahtumat eivät ylitä suomalaista uutiskynnystä ja päinvastoin.

Työyhteisöstä haluaisin ottaa kotiintuomisiksi Suomeen myötäinnon, josta olen saanut nauttia koko vuoden; kaikki ovat kiinnostuneita toistensa tekemisistä ja onnistumisista osataan aidosti iloita ja vastoinkäymisissä kannustaa yhtä lailla vilpittömästi. Kuukausittainen osaston yhteinen lounaspalaveri eli ’faglunsj’ on ollut hyvä tapa pysyä kärryillä siitä, mitä itse kukin tekee. Samalla kun syödään salaattilounasta, jokainen vuorotellen kertoo muutamassa minuutissa, minkä parissa parhaillaan työskentelee tai mitä on tulossa lähiaikoina. Kunpa vain muistaisin jatkossakin kysyä ja kuunnella toisten tekemisiä.

Jos ja kun joku kysyy, kannattiko lähteä, vastaan ehdottomasti kyllä. On ollut hyvä huomata viimeistään nyt, että pärjäsin, osasin ja opin uutta.  Jos kysytään, kannattiko taloudellisesti, niin vastaan ei; tutkijan palkka ei Norjassakaan päätä huimaa, verotus on kovempi ja asumiskustannukset Oslossa korkeat.  Mutta kielitaito ja elämänkokemus karttuivat eikä minun ainakaan tarvitse kiikkustuolissa miettiä ”kunpa olisin uskaltanut…” 

Synnytystuskia

Tieteellisen artikkelin kirjoittaminen on vähän samanlainen prosessi kuin raskaus ja synnytys. Artikkelin idean kypsyttely ja varhaiset tekstiversiot vievät kyllä asiaa eteenpäin, mutta ovat vielä kovin alttiita kaikenlaisille häiriöille. Sitä mukaa kun idea vahvistuu huomaan, miten työskentelyotteeni tiukkenee ja alan asettaa aikatauluja sille, milloin artikkelin pitäisi olla valmiina lähetettäväksi. Loppupuolella kirjoittamisprosessia tunneskaala vaihtelee turhautumisen ja tyytyväisyyden välillä. Joinain päivinä tekstiä syntyy helposti ja välillä eilen kirjoitettu teksti tuntuu tänään typerältä ja ansaitsee ainoastaan tulla  deletoiduksi muutamalla napakalla näpäytyksellä.

Useamman artikkelin synnytystuskat koettuani olen tullut kriittisemmäksi sen suhteen, milloin laitan tekstin kommentoitavaksi kanssakirjoittajille. Nykyään teen sen useimmiten siinä vaiheessa, kun olen ajautunut umpikujaan esimerkiksi tekstin jäsentelyn osalta ja joskus vasta kun teksti on mielestäni valmis. Minulle on aina ollut melko helppoa kirjoittaa artikkelin tulososa, mutta pohdinnan kirjoittamisen kanssa tuskastelen joka kerta; mitä ihmettä oikein pitäisi pohtia? Kokemus ei näköjään aina auta tässäkään. Jo pelkästään se, että voin keskustella jonkun, esim. kanssakirjoittajan tai muun kollegan kanssa solmukohdasta, saattaa auttaa hahmottamaan tekstiä paremmin. Jos vielä sattuu niin onnellisesti, että kanssakirjoittajalla on tarjota konkreettisia ehdotuksia tekstin parantamiseksi niin voi olla että pääsen hyvinkin eteenpäin. Joskus taas kommentit saavat pääni vain enemmän sekaisin. Siinä sitä sitten pinnistellään kuin synnytyspoltoissa ikään!

Juuri viime viikolla revin hiuksiani saamani palautteen tiimoilta ja kieriskelin itsesäälissä vähintäänkin tuomiopäivän tunnelmissa. Harmitti, vaikka tiesinkin, että kommentit olivat pääosin oikeutettuja; jos teksti ei ole ymmärrettävää, vika on useimmiten kirjoittajassa eikä lukijassa. Samaan hengenvetoon on todettava, että on hienoa kun tämänhetkinen co-authorini , jonka kokemusta  ja osaamista arvostan suuresti, ei päästä minua helpolla vaan uskoo, että pystyn parempaan.

Pyörittelin lauseita edestakaisin eikä homma edennyt yhtään. Kirjoitin ja deletoin, kirjoitin ja deletoin, luin lähdemateriaalia, kirjoitin taas, mutta en ollut tyytyväinen. Viikonloppuna tein kaikkea muuta ja yritin olla miettimättä tekstiä ollenkaan. Kävin lenkillä kameran kanssa, opettelin uutta kirjoneulekuviota, neuloin sukkia ja katselin pää tyhjänä hömppäsarjoja telkkarista.

Maanantaina menin töihin kuten tavallista puoli yhdeksän maissa. Hoidin pari juoksevaa asiaa ja avasin artikkelitiedoston. Deletoin viime viikolla kirjoittamani pohdinnan ja aloitin uudelleen. Puoli yhden maissa huomasin käydä syömässä ja juomassa kupin kahvia. Kirjoitin keskeytyksettä puoli viiteen asti, jolloin saatoin lähettää tekstin jälleen co-authorille. Tänään korjasin vielä pari pientä juttua sen jälkeen kun olimme yhdessä käyneet tekstin läpi. Lapsi on syntynyt! Yllättäen jopa hieman etuajassa.  Vielä se tosin vaatii putsausta (=kielentarkastus) ennen kuin se on täysin valmis lähetettäväksi valitsemaamme lehteen. Ja sitten taas odotellaan palautetta, korjataan ja toivotaan parasta. Lopulta tämäkin hengentuote toivottavasti hyväksytään julkaistavaksi, mutta siinä vaiheessa olen jo keskellä seuraavan artikkelin synnytystä. Ja joka kerta olen hieman yllättynyt lopputuloksesta; jahas, tuon näköinen siitä sitten lopulta tuli! 

 

Uutisia Norjan kirjeenvaihtajalta

 
Pyrin seuraamaan Norjan TV:n uutisia päivittäin ja ostan päivän lehden aina silloin tällöin treenatakseni kielitaitoani. Viime päivinä uutisissa on tietenkin pyörinyt kiristynyt kansainvälinen tilanne ja esimerkiksi Karibian alueen hurrikaaneja tai Katalonian tapahtumia on eri tiedotusvälineissä seurattu tarkasti. Näitähän on tietysti seurattu Suomessakin. 

Sen sijaan suomalaista uutiskynnystä ei näytä ylittävän Etelä-Norjan katastrofaalinen säätilanne tulvineen ja maanvyöryineen. Täällä Norjassa(kin) kesä oli kovin sateinen; kuulin, että esimerkiksi Oslossa sadepäiviä kesä-elokuussa oli 54 ja Bergenissä peräti 74 kappaletta. Täällä Oslossa satoi syyskuun alkupuolella runsaasti ja metsäpolut muistuttivat lähinnä keväisiä puroja mutta viimeisen viikon on ollut vähäsateista, joskin pilvipoutaista.

Norjan länsi-ja eteläosaa koettelevat parhaillaan hurjimmat kaatosateet miesmuistiin. Tai tarkemmin sanoen jopa useamman sukupolven muistiin, sillä edellisen kerran vastaava sademäärä on koettu 125 vuotta sitten.

Erityisesti Sørlannin maakunnassa vettä on tullut todella paljon viikonlopun aikana. Jo lauantaina kerrottiin vuorokauden sademäärän olleen paikoitellen jopa 170 mm. Sunnuntai-iltapäivän pienen tauon jälkeen sateet ovat jatkuneet 50-70 mm/vuorokausi vauhdilla. Vuoristoisessa maastossa vedet ryöppyävät laaksojen jokiuomiin virratakseen merta kohti.  Yli äyräidensä tulvivat joet ovat puolestaan aiheuttaneet maanvyöryjä monin paikoin. Vyöryvillä vesi- ja maamassoilla on valtava voima, kuten olemme tottuneet näkemään kaukomaiden uutiskuvissa. Täälläkin kymmeniä ihmisiä on evakuoitu kodeistaan maanvyöryriskin takia ja muutamia taloja on romahtanut maamassojen kadotessa perustusten alta.

Aamu-uutisissa haastateltiin bussikuskia, joka oli saanut bussinsa täpärästi pysäytettyä juuri kun maamassat alkoivat valua ylärinteestä tielle katkaisten tien kokonaan. Noin 40 maantietä on kokonaan suljettu liikenteeltä ja muillakin teillä ihmisiä on kehotettu erityiseen varovaisuuteen ja terveen maalaisjärjen käyttöön. Rantarata Kristianssandista pohjoiseen kohti Osloa on ollut suljettuna jo useita päiviä, koska tulvat vaurioittivat radan sähkövoimajärjestelmiä. Liikennehaitat ovat siis huomattavia. Täällä on koululaisten syyslomaviikko ja epäilemättä monien perheiden syyslomasuunnitelmat huuhtoutuivat tulvien ja maanvyöryjen mukana kankkulan kaivoon. Se lienee kuitenkin pieni harmi verrattuna menetettyihin taloihin ja tuhoutuneisiin teihin ja voimalaitoksiin.

Usein tiedotusvälineitä arvostellaan siitä, että länsimaiden sääongelmat uutisoidaan suhteessa isommilla kirjaimilla kuin kehitysmaiden samanlaiset säästä johtuvat katastrofit. Nyt tuntuu, että Suomesta katsottuna Norjakin taitaa olla liian kaukana uutiskynnyksestä.

Vaalihuumaa

Norjassa käydään parlamenttivaalit 11.9.2017. Parlamenttiin eli Stortingetiin valitaan yhteensä 169 edustajaa 19 alueelta nelivuotiskaudeksi. Vaali käydään ns listavaalina, jossa äänestetään puoluetta eikä niinkään yksittäistä ehdokasta. Eri alueiden kansanedustajien määrä riippuu paitsi alueen väkiluvusta myös maantieteestä: esimerkiksi Suomen Lapin naapurissa oleva Finmark, joka kattaa käytännössä koko Pohjois-Norjan, on parlamentissa väkilukuun nähden suhteellisesti yliedustettu viidellä edustajallaan. kaikenkaikkiaan vaalijärjestelmä vaikuttaa monimutkaiselta mutta kaiketi lopputulos vastaa äänestäjien mielipiteitä, koska suurempia soraääniä ei ole kuulunut.

Edellisten vaalien jälkeen Hoyre muodosti koalitiohallituksen yhdessä edistyspuolueen, kristillisdemokraattien ja liberaalien kanssa. Oppositioon jäivät työväenpuolueen lisäksi keskustapuolue, vasemmistopuolue ja vihreät. Mielipidekyselyissä kaksi suurinta puoluetta on kokolailla tasoissa ja oletettavasti keskusteluissa esillä olleet suunnitelmat erilaisista hallituskoalitioista saattavat vaikuttaa äänestyskäyttäytymiseen. Kuka sitten vaalien jälkeen jakaa hiekkalaatikon kenenkin kanssa onkin sitten ihan toinen juttu.

Vaalikampanjaa on käyty ahkerasti jo pitkin kevättä ja kesää. Aika monta kertaa olen saanut sanoa lenkillä käydessäni ulkoilualueen parkkipaikan reunassa partioiville feissareille "kiitos mutta ei kiitos, minulla ei ole äänioikeutta Norjassa". Kampanjointia ja uutisointia on moitittu takertumisesta lillukanvarsiin ja liiallisesta henkilöitymisestä kahteen todennäköisimpään pääministeriin eli konservatiivien (Hoyre) Erna Sohlbergiin ja työväenpuolueen (AP)  Jonas Gahr Storeen. Heidän kasvonsa ovatkin uutiskuvissa jokaikinen päivä ja heidän liikkeitään ja sanomisiaan spekuloidaan ajankohtaislähetyksissä ja lehtien palstoilla loputtomasti.

Yksi varsinainen keskusteluaihe on ollut energiapolitiikka. On kysytty, miten öljystä saadut varat olisi viisainta käyttää tai sijoittaa ja miten energiansaanti turvataan öljyn jälkeen. Ymmärrettävästi kriittisiä kannanottoja on esitetty suunnitelmista avata uusia öljykenttiä Pohjois-Norjan merialueilla. Siihen nähden, että energiapolitiikalla luulisi olevan iso merkitys sekä kansantalouden että ympäristön näkökulmasta, keskustelu on ollut mielestäni aika laimeaa ja aihepiiri tuntuu jääneen muiden asioiden jalkoihin kampanjoinnin viimeisinä viikkoina.

Toinen kiinnostava puheenaihe on ollut sosiaali- ja terveyspolitiikka, jossa eri puolueiden näkökulmat näyttävät eroavan jonkin verran. Sosioekonomisten terveyserojen kasvu näyttää kiihtyneen viime vuosina. Kuten Suomessakin etelässä asuvat korkeasti koulutetut, hyvätuloiset henkilöt näyttäisivät olevan terveimpiä kun taas matala koulutustaso ja alhaiset tulot näyttävät vaikutavan paitsi elinaikaodotteeseen myös sairastavuuteen. Pari päivää sitten uutisoitiin köyhien perheiden määrän kasvusta. Uutisoinnissa esimerkkiperheenä oli monilapsinen perhe, jossa opettajaisän tulot eivät enää riitä perustoimeentuloon vaan perhe on joutunut hakemaan ruoka-apua Pelastusarmeijalta. Yhtenä syynä vaikeutuneeseen tilanteeseen perheenisä piti verotuksen lapsivähennysten ja meikäläistä lapsilisää vastaavien tukien leikkauksia, jotka heidän perheensä kohdalla merkitsivät lähes 100 000 Norjan kruunun tulonmenetystä vuodessa. Hyvien ja kattavien terveys - ja sosiaalipalveluiden järjestäminen ja rahoittaminen näyttäisi siis olevan täälläkin kansantalouden keskeinen haaste.

Kolmas iso vaaliteema on ollut koulutus, jonka kohdalla minun on ollut vaikea löytää varsinaisia eroja eri puolueiden välillä. Opettajien koulutuksen uudistamistarve on ehkä herättänyt kiihkeintä keskustelua, sillä esimerkiksi matematiikan osaamisessa peruskoululaisten taso on pudonnut merkittävästi viime vuosina kansainvälisissä vertailuissa. Tutkimusrahoitus on Norjassa -ainakin Suomeen verrattuna - hyvällä tasolla ja kutakuinkin kaikki puolueet näyttävät liputtavan koulutukseen ja tutkimukseen tehtävien lisäsatsausten puolesta.

Vaurauden jakaminen näyttää olevan yhtä vaikeaa kuin niukkuudenkin. Mielenkiinnolla odotan äänestyksen tuloksia.

He ovat täällä taas!

taidetta IT-tiedekuntarakennuksen sisäpihalla

Elokuun alkupuolelta alkaen opiskelijoita on alkanut valua kampukselle. Vaikka Oslo on iso kaupunki – yli 600 000 asukasta -  niin kyllä kaupunkikuvassa ja etenkin julkisissa liikennevälineissä huomaa, kun opiskelijat tulevat. Oslon yliopistossa opiskelijoita on noin 28 000, paikallisessa ammattikorkeakoulussa noin 18 000 ja muiden opinahjojen opiskelijat siihen vielä päälle. Suomalaisessa mittakaavassa keskikokoisen kaupungin verran väkeä, siis.

Ensin katukuvassa ja metroasemalla näkyi eksyksissä olevan näköisiä kansainvälisiä tutkinto- ja vaihto-opiskelijoita valtavine pakaaseineen ihmettelemässä kartta kädessä, mihin suuntaan pitäisi oikein lähteä. Heihin oli helppo samaistua; samalta minustakin tuntui  viime syksynä vieraaseen kaupunkiin ensituntumaa ottaessani saatuani avaimet asuntoon, jossa tulisin viettämään reilun vuoden elämästäni.

Muutamana aamuna bongasin samoja opiskelijoita muuallakin kampuksella: intialaistaustainen naisopiskelija ottamassa ylpeänä selfietä yliopiston kyltin vieressä, espanjalaisten iloisesti puliseva joukko kirjaston kahvilassa tapaamassa kv-tutoreita, afrikkalaistaustainen kaveri siististi silitetyssä kauluspaidassa ja kravatissa kysymässä kohteliaasti tietä IT-tiedekuntaan. May I ask Ma’am? Thank you Ma’am! (Minulle tulee aina sellainen semi-aristokraattinen olo kun noin puhutellaan)

 Uudet opiskelijat aloittivat täälläkin opintonsa aikaisemmin kuin ylempien vuosikurssien konkarit. Tutoropiskelijoiden punaisia t-paitoja näkyi joka puolella ja tavallisimmin perässä kulki parin-kolmenkymmenen hengen joukko keltanokkia. Aloitusviikon edetessä näköjään perehdytettiin paitsi opintoihin ja kampukseen myös opiskelijaelämään monipuolisesti. Tämän päätelmän tein aloitusviikon lopulla, kun metroasemalle pölähti iso joukko värikuulasodasta voittajana selvinneen näköisiä opiskelijoita. He pohtivat siinä metroa odotellessa – yllättäen - ekoja opiskelijabileiitä, jotka olivat tulossa ilmeisesti jo samana viikonloppuna.  Seuraavalla viikolla vanhatkin opiskelijat palailivat vähitellen kesätauolta. Heidät oli helppo erottaa noviiseista muun muassa määrätietoisista reitinvalinnoista ja opiskelukaverien iloisista, joskin kovaäänisistä  jälleennäkemisistä.



Uusia opiskelija-asuntoja tarvitaan

Oma työhuoneeni on aika rauhallisessa kerroksessa, jossa on lähinnä henkilökunnan työtiloja eikä niinkään opetustiloja, mutta opiskelijoiden työvuoden alku näkyi  ja tuntui sielläkin. Uudet opiskelijat pyörivät käytävällä hämmentyneen näköisinä tai jonottivat opinto-ohjaajan tai program ledaren ovella, kun taas vanhat opiskelijat näyttivät pähkäilevän gradunsa kiemuroita kuka kenenkin proffan työhuoneessa.

Jotenkin kuitenkin tämä opiskelijoiden tulo kampukselle tuntuu kotoiselle; tällaistahan se aina on lukuvuoden alussa! Ilon ja innostuksen alkavasta työvuodesta soisi tarttuvan meihin kaikkiin!

Oslon surullinen lähihistoria

Kävin tänään katsomassa kuuden vuoden takaisen autopommi-iskun tapahtumapaikkaa Oslon keskustassa niin sanotussa hallituskorttelissa. Autopommi räjähti lähellä pääministerin toimistoa. Korttelissa oli myös useiden muiden ministeriöiden toimitilat. Iskussa kuoli 8 ihmistä ja loukkaantui kymmeniä. Uutiskuvat tapahtumapaikalta ovat kammottavaa katsottavaa.

Myöhemmin samana päivänä sama tekijä ampui 69 ihmistä Utoyan saarella. Tekijä sai 21 vuoden tuomion.  Tapahtumapaikalla hallituskorttelissa joitain rakennuksia on purettu ja osa on vielä paketissa. Tänä keväänä on tehty päätös siitä, mitkä osat useiden rakennusten muodostamasta kompleksista on mahdollista korjata ja mitkä tullaan vielä purkamaan.

seinä näytää seinältä mutta on pressua

Tapaus on ollut viimepäivinä jälleen uutisissa Korkeimman oikeuden päätöksen tiimoilta jutussa, jossa tuomittu haastoi Norjan valtion oikeuteen ihmisoikeusrikkomuksista vankeutensa aikana. Korkein oikeuskuitenkin  katsoi, että valtio ei ollut menetellut lain vastaisesti rajoittaessaan tuomitun kontakteja. Toinen uutinen koski sitä, että tuomittu miekkonen, jonka nimeä en välitä tässä toistaa on virallisesti vaihtanut nimensä.

Surullinen paikka. Ihminen on julma.

Arkista työtä

Laitosrakennus

Joku kaipaili arjen kuvausta; mitä oikein teen päivät pitkät? No. Alunperin en ajatellut kirjoittaa tässä blogisssa työstäni tutkijana sinänsä vaan muista asioista, joita näen ja koen tämän norjalaisvuoden aikana, mutta poiketaan siitä periaatteesta tämän kerran.

Työpaikkani sijaitsee Oslon yliopiston  Blindernin kampuksella. Kahden puolen metrorataa levittäytyvällä kampusalueella on ainakin parikymmentä suurta rakennusta.  Helsefag eli terveystieteen laitos on samassa rakennuksessa psykologian laitoksen ja terveystaloustieteen kanssa. Meitä kolmannessa kerroksessa työskenteleviä on parikymmentä. Suurin osa on määräaikaisissa tutkijan tehtävissä ja vakinaisia professoreita on kuusi. Monitieteinen ja monimenetelmällinen porukka, sillä joillain on tausta hoitotyöstä, kiropraktiasta tai fysioterapiasta, joillain sosiologiasta, filosofiasta tai gender-tutkimuksesta. Tutkimukselliset lähestymistavat ovat yhtälailla laidasta laitaan.  Suurin osa on norjalaisia mutta lisäkseni kansaivälisyyttä edustavat pari tanskalaista, yksi hollantilainen ja yksi intialainen tutkija. Kaikesta tästä erilaisuudesta johtuen lounaskeskustelut ovat välillä aika mielenkiintoisia!

Kerran kuukaudessa pidetään ns Faglunsj eli yhteinen lounashetki. Tarjolla on salaattia ja voileipäaineksia kahvin ja teen kanssa. Samalla käydään kierros, jossa jokainen kertoo lyhyesti, minkä parissa parhaillaan työskentelee. Siinä saa hyvän käsityksen siitä, miten itse kunkin tutkimus tai muut projektit etenevät ja mitä takapakkeja on tullut eteen.  Yleensä samana päivänä iltapäivällä on virallisempi osasstonkokous, jossa käsitellään osastonjohtajan johdolla esimerkiksi koulutuksen arviointiin ja kehittämiseen liittyviä asioita tai yliopiston johdon antamia tehtäviä. Viimeiksi piti ottaa kantaa organisaatiouudistukseen ja osastojen yhdistämissuunnitelmiin. Tuntui jotenkin etäisesti tutulta.


Varsinaisen tutkimuksen osalta hommani on edennyt melkein aikataulussa. Eettisen hyväksynnän saaminen kesti Norjan päässä melkein kolme kuukautta joten norjalaisia osallistujia päästiin etsimään vasta maaliskuun puolella ja vieläkin haetaan paria haastateltavaa. Onneksi sain vastaavan eettisen arvioinnin Suomessa jo joulukuussa, joten pääsin aloittamaan haastattelut Suomessa heti joulun jälkeen. Pitkien haastattelujen litterointi otti oman aikansa mutta halusin tehdä sen itse, koska sillä tavalla pääsen paremmin aineistoon sisälle ja analyysin seuraavaan vaiheeseen on helpompi siirtyä.  Ei luulisi mutta päivittäinen kököttäminen luurit päässä usemman viikon ajan alkoi tuntua eniten korvanlehdissä; luurit+silmälasien sangat on huono yhdistelmä! 

En ala tässä tarkemmin selvittämään, miten homma sitten eteni, mutta totean, että submittoin ekan artikkelin pari viikkoa sitten melko arvostettuun julkaisuun. Ja editorin hylkäys tuli heti seuraavalla viikolla. Sehän ei ole mitenkään tavatonta tieteen maailmassa. Varmasti jokainen tutkija saa hylkääviä päätöksiä silloin tällöin mutta silti otti päähän aika lailla. Tuntui, että monen kuukauden työ valui hukkaan, vaikka eihän se oikeasti niin ole. Oma harmitukseni vähän lientyi, kun nigerialainen kollega johon olin tutustunut post doc -kursseilla lohdutti iloiseen tapaansa:" oh, darling! You have had the priviledge of being rejected ! We others haven't even submitted yet!" Onhan se yksi näkökulma tuokin! Tietenkin olemme miettineet mentorini kanssa, mihin lehteen seuraavaksi tähdätään, kunhan saan korjaukset tehtyä. Aineiston keruuta jatketaan vielä sekä potilasaineiston että ammattilaisten haastattelujen osalta. Sekä analysoitavaa että raportoitavaa siis riittää koko syksyksi ja enemmänkin. Projektisuunnitelmassa olin luvannut kirjoittaa kaksi tieteellistä artikkelia ja pari ammattilehtiartikkelia vuoden aikana. Se näyttää näin puolimatkan krouvissa edelleen realistiselta tavoitteelta, vaikka aineisto antaakin ajatuksia useampaankin juttuun.

Merkittävän osan työpäivistä olen käyttänyt aiheeseeni liittyvien tuoreiden artikkeleiden lukemiseen. Osa on ollut selvästi lähdemateriaaliksi sopivaa täsmäainesta ja osa enempi "kiva tietää" -tyyppistä materiaalia esimerkiksi siitä, missä lääkekokeiluissa tai kivun aivotutkimuksessa mennään tällä hetkellä. Normaalistihan tällaiseen laajempaan lukemiseen on harvoin aikaa, joten olen nauttinut tästä mahdollisuudesta täysillä.

Marie Curie -rahoítuksen ideana on tutkijoiden liikkuvuuden edistäminen. Niinpä konferensseihin ja seminaareihin osallistuminen Norjassa ja ulkomailla kuuluu työhön ja se on mahdollistettu erillisellä kulubudjetilla. Pari viikkoa sitten olin viisi päivää Glasgowssa kuntoutuksen tutkimuksen konfassa ja syksylle on suunnitelmissa yksi isompi konferenssi, jossa keskitytään kroonisiin laaja-alaisiin kipuihin, joita omakin tutkimukseni käsittelee. Mielenkiintoinen nyanssi on se, että konferensseihin osallistumisen ei tarvitse sisältää omaa suullista tai posteriesitystä eli voi mennä oppimaan toisten tutkimuksista ilman stressiä omasta esiintymisestä.

Oman aikansa ovat vieneet post doc- kurssit, joista bloggasin jo aikaisemmin. Nyt kevään kolme kurssia on onnellisesti suoritettu. Yhteensä yksitoista lähipäivää+ ennakko ja välitehtävät. Urasuunnittelua, ohjaajana toimimista, tutkimus - ja projektijohtamista ja tutkimusrahoituksen hakemiseen liittyvää tietoa on opiskeltu monikulttuurisessa ja monitieteisessä ryhmässä.  Toistan tässä tämänpäiväisen facebook-päivtykseni, koska se kertonee olennaisen tästä kokemuksesta: Olisinkohan muuten tutustunut espanjalaiseen solubiologiin, norjalaiseen elinsiirtolääkäriin, nigerialaiseen tutkijaan, joka väitteli Suomessa kansanterveystieteestä ennen tänne tuloaan, Zimbabwesta Etelä-Afrikan kautta Norjaan tulleeseen sosiologiin tai egyptiläiseen psykiatriin? Tuskin.