Synnytystuskia

Tieteellisen artikkelin kirjoittaminen on vähän samanlainen prosessi kuin raskaus ja synnytys. Artikkelin idean kypsyttely ja varhaiset tekstiversiot vievät kyllä asiaa eteenpäin, mutta ovat vielä kovin alttiita kaikenlaisille häiriöille. Sitä mukaa kun idea vahvistuu huomaan, miten työskentelyotteeni tiukkenee ja alan asettaa aikatauluja sille, milloin artikkelin pitäisi olla valmiina lähetettäväksi. Loppupuolella kirjoittamisprosessia tunneskaala vaihtelee turhautumisen ja tyytyväisyyden välillä. Joinain päivinä tekstiä syntyy helposti ja välillä eilen kirjoitettu teksti tuntuu tänään typerältä ja ansaitsee ainoastaan tulla  deletoiduksi muutamalla napakalla näpäytyksellä.

Useamman artikkelin synnytystuskat koettuani olen tullut kriittisemmäksi sen suhteen, milloin laitan tekstin kommentoitavaksi kanssakirjoittajille. Nykyään teen sen useimmiten siinä vaiheessa, kun olen ajautunut umpikujaan esimerkiksi tekstin jäsentelyn osalta ja joskus vasta kun teksti on mielestäni valmis. Minulle on aina ollut melko helppoa kirjoittaa artikkelin tulososa, mutta pohdinnan kirjoittamisen kanssa tuskastelen joka kerta; mitä ihmettä oikein pitäisi pohtia? Kokemus ei näköjään aina auta tässäkään. Jo pelkästään se, että voin keskustella jonkun, esim. kanssakirjoittajan tai muun kollegan kanssa solmukohdasta, saattaa auttaa hahmottamaan tekstiä paremmin. Jos vielä sattuu niin onnellisesti, että kanssakirjoittajalla on tarjota konkreettisia ehdotuksia tekstin parantamiseksi niin voi olla että pääsen hyvinkin eteenpäin. Joskus taas kommentit saavat pääni vain enemmän sekaisin. Siinä sitä sitten pinnistellään kuin synnytyspoltoissa ikään!

Juuri viime viikolla revin hiuksiani saamani palautteen tiimoilta ja kieriskelin itsesäälissä vähintäänkin tuomiopäivän tunnelmissa. Harmitti, vaikka tiesinkin, että kommentit olivat pääosin oikeutettuja; jos teksti ei ole ymmärrettävää, vika on useimmiten kirjoittajassa eikä lukijassa. Samaan hengenvetoon on todettava, että on hienoa kun tämänhetkinen co-authorini , jonka kokemusta  ja osaamista arvostan suuresti, ei päästä minua helpolla vaan uskoo, että pystyn parempaan.

Pyörittelin lauseita edestakaisin eikä homma edennyt yhtään. Kirjoitin ja deletoin, kirjoitin ja deletoin, luin lähdemateriaalia, kirjoitin taas, mutta en ollut tyytyväinen. Viikonloppuna tein kaikkea muuta ja yritin olla miettimättä tekstiä ollenkaan. Kävin lenkillä kameran kanssa, opettelin uutta kirjoneulekuviota, neuloin sukkia ja katselin pää tyhjänä hömppäsarjoja telkkarista.

Maanantaina menin töihin kuten tavallista puoli yhdeksän maissa. Hoidin pari juoksevaa asiaa ja avasin artikkelitiedoston. Deletoin viime viikolla kirjoittamani pohdinnan ja aloitin uudelleen. Puoli yhden maissa huomasin käydä syömässä ja juomassa kupin kahvia. Kirjoitin keskeytyksettä puoli viiteen asti, jolloin saatoin lähettää tekstin jälleen co-authorille. Tänään korjasin vielä pari pientä juttua sen jälkeen kun olimme yhdessä käyneet tekstin läpi. Lapsi on syntynyt! Yllättäen jopa hieman etuajassa.  Vielä se tosin vaatii putsausta (=kielentarkastus) ennen kuin se on täysin valmis lähetettäväksi valitsemaamme lehteen. Ja sitten taas odotellaan palautetta, korjataan ja toivotaan parasta. Lopulta tämäkin hengentuote toivottavasti hyväksytään julkaistavaksi, mutta siinä vaiheessa olen jo keskellä seuraavan artikkelin synnytystä. Ja joka kerta olen hieman yllättynyt lopputuloksesta; jahas, tuon näköinen siitä sitten lopulta tuli!