Loppumietelmät

 

Reilu vuosi sitten tulin Osloon kokolailla ummikkona sekä kaupungin, yliopiston että kielen suhteen. Reitti asunnolle löytyi asuntotoimiston hyvillä ohjeilla: lentoasemalla junalla keskustaan sitten metrolla kampuksen service-centeriin hakemaan avain ja sitten taas metrolla asunnon läheiselle pysäkille ja muutama sata metriä ylämäkeen kohti korkeaa  valkoista kerrostaloa. Kuulosti helpolta ja olisi ollutkin ilman pahuksen painavaa jättikokoista urhelikassia, jonka raahaaminen tuoreessa nuoskalumessa nosti sykkeen taivaisiin.
Alkamassa oli monien pitkäaikaisten haaveiden toteuttaminen ja katko normaaliin arkeen. Lukioiässä pari kaveriani lähti vaihtoon USAan, mutta itselläni ei siihen ollut taloudellisia mahdollisuuksia. Opiskeluaikoinani ei vielä ollut olemassa samanlaista kv-vaihtojen mahdollisuutta kuin nykypäivän opiskelijoilla, mutta vietin yhden kesän Ruotsissa kuntoutussairaalassa sijaisena. Sittemmmin työ, perhe ja jatko-opiskelu veivät ajan eikä ulkomaille lähteminen pidemmäksi aikaa ollut millään tavalla realistista. Lyhyitä opettajavaihtoja olin tehnyt muutaman kerran,  mutta tuntui siltä,  että viikossa ei pääse sisään sen enempää opetukseen kuin työyhteisöönkään.

Taannoin tulin sanoneeksi eräässä tilaisuudessa, että tämä Osloon lähtö oli vähän kuin dekkarissa: pitää olla motiivi ja pitää olla mahdollisuus!  Motiivi oli jatkaa tutkimusta fibromyalgiasta siitä mihin väitöskirjassani jäin. Mahdollisuus avautui mielenterveysfysioterapian kongressissa vajaat kaksi vuotta sitten, kun ajauduin keskusteluun oslolaisprofessorin kanssa. Hän tuli tunsi minut nimeltä ja uteli, mitä tutkin parhaillaan. Vastasin, etten mitään väitöstutkimukseni aiheeseen liittyvää kun minulla ei ole siihen rahoitusta. Salamannopeasti hän vastasi: minullapa on, lähdetäänpäs lounaalle! Siitä alkoi hakuruljanssi Marie Curie Cofund ohjelmaan ja vain puolisen vuotta myöhemmin löysin itseni Oslosta.

Aika on kulunut kuin lennossa. Tänään istuin viimeistä päivää työhuoneessani Forskningsvei 3A:n kolmannessa kerroksessa ja yritin niputtaa tuntemuksiani jonkinlaiseen pakettiin. Tunnelma on aika ristiriitainen. Toisaalta on ihana palata kotiin mutta tosiaalta on haikeaa jättää tämä  viimeisten 14 kuukauden aikana tutuksi tullut työyhteisö ja Oslon kaunis kaupunki.  Jossain ankeammassa paikassa olisi varmasti koti-ikävä tullut paljon useammin, mutta täällä on ollut helppo keksiä tekemistä illoiksi ja viikonlopuiksi, jolloin kollegat viettävät aikaansa perheidensä kanssa. Lukemattomia kertoja olen kiertänyt Songsvannin ja Vettakollenin ympäristöä kamerani kanssa ja ihaillut norjalaisten tapaa viettää aktiivista ulkoilmaelämää koko perheen voimin säästä riippumatta.  Toisinaan on ollut mukava ajella ratikalla keskustan eri puolille ihmettelemään pakollisia nähtävyyksiä, niitäkin joihin tavalliset turistit eivät lyhyillä käynneillä hoksaa hakeutua. Luonto on Oslossa aina lähellä ja vaikka maastonmuodot ovat paljon jyrkkäpiirteisempiä ja korkeuserot suurempia kuin koti-Suomessa, lajisto on hyvin kotoista; kuusia, mäntyjä, koivuja, pajupusikoita, rentukoita, vuokkoja, niittykukkia, tinttejä, harakoita, joutsenia.

Tottakai osasin etukäteen ajatella, että näin pitkän reissun aikana tulee hetkiä tai päiviä, jolloin koti-ikävä käy sietämättömäksi, mutta ikävän aiheet ovat välillä päässeet yllättämään. Esimerkiksi en osannut arvata, että kaipaisin pyykkikonettani, jota saa käyttää muulloinkin kuin ma-ti-to-pe klo 8-20 ja la 8-18 (ei ke eikä su),  ja jota ei tarvitse varata viikkoa etukäteen, jota saa käyttää enemmän kuin kaksi puolentoistatunnin vuoroa viikossa ja joka vielä toimii ilman 10 kruunun kolikoita.  Ja että pyykit saa jättää narulle yön yli. Näistä talopesulan käyttökokemuksista onkin kehkeytynyt monta herkulista naurunaihetta kahvipöytäkeskusteluun vuoden mittaan.
Onneksi koti-ikävää on voinut karkoittaa pitämällä yhteyttä kotiin ja ystäviin niin s-postilla tavallisilla puheluilla, videopuheluilla ja ääniviesteillä, kuin sosiaalisen mediankin kautta. Moniin viesteihin on tullut palattua useampaan kertaan tiukan paikan tullen. Kiitos niistä!

Arkipäivän työ yliopistolla ja keskittyminen vain omaan tutkimukseen on ollut tervetullutta vaihtelua amk-opettajan alati hektiseen arkeen. Tekemisen rauha,  tutkimusten lukeminen  laajemminkin kuin oman tutkimuksen aiheesta sekä katkomaton aika artikkelien kirjoittamiseen ovat tuottaneet tulosta; voin ylpeästi sanoa, että sen tein mitä lupasin ja vähän ylikin. Joiltain osin prosessi on vielä kesken ja yhteistyö jatkuu ensi vuonnakin.

Ihan mukavimmasta päästä kokemuksia oli pienimuotoinen pop up -valokuvanäyttely, jonka järjestin itsenäisyyspäivänä työkavereille. Oli hienoa keskustella luontokuvista ja kertoa siinä ohessa Suomen historiasta ja itsenäisyyspäivän traditioista. Pitkin vuotta on toki käyty juttutuokio jos toinenkin suomalaisen ja norjalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin yhtäläisyyksistä ja eroista. Moneen kertaan olen todennut, että tiedämme toisistamme yllättävän vähän, koska Norjan tapahtumat eivät ylitä suomalaista uutiskynnystä ja päinvastoin.

Työyhteisöstä haluaisin ottaa kotiintuomisiksi Suomeen myötäinnon, josta olen saanut nauttia koko vuoden; kaikki ovat kiinnostuneita toistensa tekemisistä ja onnistumisista osataan aidosti iloita ja vastoinkäymisissä kannustaa yhtä lailla vilpittömästi. Kuukausittainen osaston yhteinen lounaspalaveri eli ’faglunsj’ on ollut hyvä tapa pysyä kärryillä siitä, mitä itse kukin tekee. Samalla kun syödään salaattilounasta, jokainen vuorotellen kertoo muutamassa minuutissa, minkä parissa parhaillaan työskentelee tai mitä on tulossa lähiaikoina. Kunpa vain muistaisin jatkossakin kysyä ja kuunnella toisten tekemisiä.

Jos ja kun joku kysyy, kannattiko lähteä, vastaan ehdottomasti kyllä. On ollut hyvä huomata viimeistään nyt, että pärjäsin, osasin ja opin uutta.  Jos kysytään, kannattiko taloudellisesti, niin vastaan ei; tutkijan palkka ei Norjassakaan päätä huimaa, verotus on kovempi ja asumiskustannukset Oslossa korkeat.  Mutta kielitaito ja elämänkokemus karttuivat eikä minun ainakaan tarvitse kiikkustuolissa miettiä ”kunpa olisin uskaltanut…”