Puheenaiheita

Yritän parhaani mukaan seurata Norjan tv:n uutisia. Siinä saa samalla norjankielen kielikylpyä joka päivä. Välillä pysyn ihan hyvin kärryillä siitä, mistä puhutaan mutta on pakko tunnustaa, että esimerkiksi  parhaillaan käynnissä oleva valtion ensi vuoden budjettia koskeva keskustelu menee yli ja ohi sekä asian että kielen puolesta.

Viimeisten parin viikon aikana puheenaiheina ovat olleet muunmuassa  teini-ikäisen miehen tekemä kaksoisurma Kristiansandissa, viikonlopun Nobel-juhlallisuudet sekä shakin MM-kisat.

Pari päivää täälläkin uutisoidun Imatran kolmoissurman jälkeen 15-vuotias nuorukainen puukotti Kristiansandissa koulun pihalla hengiltä 14- ja 48 -vuotiaat henkilöt, joista ainakaan tuohon vanhempaan hänellä ei tiedetä olleen aikaisempaa yhteyttä. Poika on tunnustanut tekonsa ja on kuvaillut tapahtumat tarkasti kuulusteluissa, mutta tutkinnallisista syistä poliisi ei ole antanut julkisuuteen mitään tietoja esimerkiksi surmateon motiiveista. Poika on tällä hetkellä mielentilatutkimuksissa ja julkisuudessa olleiden tietojen/ arvailuiden mukaan hän on  akuutin psykiatrisen hoidon tarpeessa.  Tänään uutisoitiin kansanopistotyyppisessä sisäoppilaitoksessa tapahtuneesta puukotuksessa, jossa tekijä on 17- vuotias mies ja uhri samanikäinen nainen. Uhri sai vakavia vammoja mutta selvisi hengissä. Tässäkin tapauksessa motiivi on - ainakin vielä-  hämärän peitossa.  Tulee etsimättä mieleen, miten jonkun tapauksen uutisointi voi toimia sytykkeenä toisille moisille teoille. Laukaisiko Imatran tapahtumien uutisointi nämä tapahtumat vai ei? Sitä emme ehkä voi varmasti tietää, mutta välillä tuntuu, että niin saattoi hyvinkin käydä. Kuten Suomessakin täällä Norjassa on ollut keskusteluissa nuorten lisääntynyt turvattomuuden tunne ja monenlaiset syrjäytymiskierteeseen vaikuttavat tekijät, kuten yksinäisyys, työttömyys ja mielenterveyden ongelmat. Tämänhetkinen tilanne näyttää tuottavan enemmän kysymylsiä kuin vastauksia tähän haasteeseen. Täälläkin.

Nobel- juhlallisuudet ovat luonnollisesti iso juttu täällä Oslossa. Ja syystäkin, onhan rauhanpalkinnon saaja joka vuosi arvailuiden kohteena ja kun lokakuussa Nobel-komitea ilmoittaa saajan nimen, alkaa vilkas keskustelu siitä, osuiko palkinto oikeaan kohteeseen. Tämän vuotista ratkaisua moitittiin hätiköidyksi ja ennenaikaiseksi. Kolumbian presidentti Juan Manuel Santos palkittiin ponnisteluistaan yli viisikymmentä vuotta kestäneen sisällisodan lopettamiseksi  ja rauhansopimuksen eteenpäin viemisestä vaikeassa polittisessa tilanteessa. Koko palkintoseremonia tuli telkkarista suorana lähetyksenä. Olipa mielenkiintoista seurattavaa monestakin syystä! Ensinnäkin Kolumbian tilanne on tainnut jääädä pitkäkestoisuudestaan huolimatta (tai ehkä juuri siksi) uutisoinnissa muiden kriisien ja sotien jalkoihin. Ainakin oma epämääräinen käsitykseni on rajoittunut koskemaan vain huumesotaa eikä parisataatuhatta uhria vaatinutta repivää sisällisotaa, jossa kaikki näyttäisivät  taistelevan kaikkia vastaan.

Toiseksi oli kiinnostavaa kuulla  Nobel-komitean puheenjohtaja perustelut, miksi juuri nyt oli oikea aika palkita presidentti Santos. Palkinnostahan päätettiin vain neljä päivää aselevon sopimisen jälkeen. Nobel-komitean puheenjohtaja totesi, että katsottiin että Kolumbian orastava rauha tarvitsee kaiken mahdollisen kansainvälisen tuen. Erityislaatuista tässä prosessissa on ollut eri osapuolten tuominen samaan pöytään sodan uhrien edustajien kanssa. Näissä kohtaamisissa on pyritty saavuttamaan paitsi 'totuus' myös anteeksipyytämisen ja -antamisen kulttuuri seuraten Etelä-Afrikan apartheidin jälkeisen politiikan esimerkkiä.

Kolmanneksi, presidentti Santosin puhe oli hyvin koskettava.  Hänen seurueeseensa kuului nimittäin myös sodan uhrien edustajia; joku oli virunut vuosikausia vankilassa ilman oikeudenkäyntiä, joku oli menettänyt koko perheensä ja lähisukunsa sissien pommi-iskussa, jonkun koti oli räjähtänyt taivaan tuuliin.  Koston  ja katkeruden sijasta he taistelivat rauhan ja anteeksiannon puolesta. Tilannehan ei millään muotoa ole vieläkään ohi, sillä esimerkiksi sissien asettamien maamiinojen raivaamisen arvioidaan kestävän vielä useita vuosia, puoli miljoonaa ihmistä on ollut pakotettu jättämään kotinsa sodan aikana ja monilla ei ole enää kotia, johon palata. Huumekauppa on valtava ongelma myös siitä näkökulmasta, että huumeviljelmät vievät tilaa, jota voitaisiin käyttää ruokakasvien kasvattamiseen ja ravitsemustilanteen parantamiseen etenkin köyhällä maaseudulla.  Rauha antaa kolumbialaisille mahdollisuuden tarttua näihin muihin ongelmiin ja antaa toivoa tulevaisuuteen. Olin aika vaikuttunut. Ihan parasta koko Nobel-uutisoinnissa oli se, että missään lähetyksessä ei vatvottu naisten pukuja vaan pohdittiin itse asiaa eli Kolumbian tilannetta. Meillä suomalaisilla taitaisi olla tästä jotain opittavaa.

Shakkikisoista teki kiinnostavan se, että norjalainen hallitseva maailman mestari  Magnus Carlsen puolusti mestaruuttaan menestyksekkäästi Sergei Karjakinia vastaan. Viimeinen peli tuli suorana telkkarista keskellä yötä, sillä kisat käytiin New Yorkissa. Selostusta ja spekulointia oli aika hupaisaa seurata: selostaja kuvaili jokaikisen siirron 'voittoliukkasmaiseen' tyyliin puolikuiskaavalla äänellä  ja sitten shakkiasiantuntijat esittelivät piirroksin ja nuolin, mitä vaihtoehtoja seuraaviin siirtoihin voisikaan olla. Ja tätä huippukiinnostavaa spektaakkelia seurasi Norjassa neljännesmiljoona katsojaa ja peliä seuraavilla nettisivuilla vierailtiin neljä miljoonaa kertaa matsin aikana! Seuraavan päivän lehdet pullistelivat Carlsenin haastatteluja ja nuoria shakin pelaajia pyydettiin kommentoimaan sekä itse peliä että millainen idoli tuore maailmanmestari heille on. Shakkihurmio tuntui olevan suurta. Ei tainnut näkyä suomalaisessa urheilu- tai muussakaan uutisissa, vai?

Sunnuntaipatikointia

Ympärillä levittäytyvät erinomaiset ulkoilumaastot ja hyvin merkityt vaellus- ja hiihtoreitit houkuttelvat viikonloppuisin lähtemään ulos. Sognsvann-järven ympäristö on tullut jo tutuksi ja Holmenkollenillakin on tullut käytyä useamman kerran, joten päätin vähän laajentaa perspektiiviä tänä viikonloppuna. Olin katsellut reittikartoista, että tästä Sognsvann- järven ympäri kiertävältä polulta lähtee useampikin vaihtoehtoinen reitti kohti Ullevålseterin hiihtomajaa. Sinne siis!


Olin kyllä tuskallisen tietoinen siitä, että reiti ei ole ihan helpoimmasta päästä korkeuserojen takia, mutta päätin että menen vähän kroppatuntumalla. Jos tuntuu ihan mahdottomalta, niin aina voi kääntyä takaisin. Puoli kahdentoista maissa reitin alkuosa järven rannassa oli sakeanaan ulkoilijoita, kuten joka kerta kun olen siellä käynyt lenkillä. Mutta heti kun polku erkani kohti Ullevålseteriä kulkijoiden määrä väheni huomattavasti.  Koska olin jälleen liikkellä kameran kanssa, tulin poikenneksi polulta muutamaan kertaan, mutta niin lienee tehnyt moni muukin maastoon muotoutuneista poluista päätellen.


Yhdessä risteyksessä meinasi mennä vähän sormi suuhun, kun kahdessa eri suuntiin osoitavassa viitassa luki Ullevålseter. Onneksi aina voi kysyä paikallisilta ohjeita: tässä tapauksessa kumpikin vaihtoehto olisi vienyt perille, toinen metsäpolkua toinen kävelytientapaista pitkin. Valitsin metsäpolun. Siinä olikin sitten vähän enemmän "eräjorma" -henkeä kuin olin ajatellut.  Rämpiessäni ylämäkeen kivistä ja juurakkoista latupohjaa mietin, ettei tämä ehkä ollut kaikkein viisain reittivalinta. Muutama suunnistaja tai muu himokuntoilija pyyhälsi ohitseni talvilenkkarin piikit rapisten. Ei olisi minulta kyllä onnistunut juokseminen tässä maastossa. Puuskutin ylös mäen toisensa jälkeen ja aina kun luulin olevani mäen päällä, eteen avautui seuraava nousu. Sumua oli sen verran paljon, että ympäristöä oli hieman hankalaa hahmottaa mutta olihan siinä toisaalta sellaista utuisen satumetsän tuntua.

Viimeinen reilu puoli kilometriä metsässä oli jos mahdollista vielä haastavampi, sillä nyt oltiin jo sen verran korkealla että lunta oli siellä täällä ja kalliot ja kivet olivat jäisiä, joten jokaista askelta sai  suunnitella tosissaan. Parhailla paikoilla polun tilalla olikin lähinnä kumpuileva jäätikkö. Päätin kierrellä sen pusikoiden kautta ihan varmuuden vuoksi, enkä vähiten parin päivä takaisen liukastumisvoltin takia. Huokaisn helpotuksesta kun tulin tien reunaan ja näin kyltin Ullevålseter 0,4 km. No, tietenkin tämä viimeinenkin pätkä oli ylämäkeen ja vielä aika jyrkkään sellaiseen.

Lopulta eteen avautui hiihtomajan pihapiiri. Nyt kun sää oli enemmän syksyinen kuin talvinen, maisema näytti aika harmaalta, mutta voin hyvin kuvitella, että lumiseen aikaan ja aurinkoisena päivänä maisemat ovat hienot. Päätin käydä sisällä kahvilla ja hieman levähtämässä. Iso sali oli viimeistä pöytää myöten täynnä retkeilijöitä mutta sekaan sovin minäkin.

     
Lepotauon jälkeen kuulostelin kroppaa (ja päätä)  ja päätin palata takaisinpäin toista reittiä kuin mennessä. Varmasti kävelytietä olisi helpompi kulkea kuin niljakasta metsäpolkua,ajattelin. Mutta hopssanssaa, kuinka sitten kävikään! Kävely-/ maastopyöräbaana oli sekin aivan jäinen keskeltä. Kääk!

Onneksi aivan reunassa oli sen verran karkeaa soraa, että minunkin töppöseni pitivät kohtuullisesti. Nastakenkä- ja piikkarikansa sen sijaa kulki reippasti keskellä jäistä baanaa. Taisivat vähän hymähdellä meikäläisen  ojanpientareilla taapertamiselle. No turvallisuus ennen kaikkea. Luulisi, että alamäkeen on kevyt kulkea. Olihan se. Paitsi sen kolmen kilometrin mittaisen yhtäjaksoisen ja aika jyrkän osuuden kohdalla, jossa sai tosissaan käyttää reisiä jarruttamiseen, ettei lähde koko mummo pyörimään.

Kateudensekaisella ihailulla ihmettelin vastaantulevia juoksijoita, jotka näyttivät vetävän ylämäkeen suuremmin läähättämättä. Muutamat vielä paria lasta juoksurattaissa työntäen. Huhhuh. Minä puuskutin alamäkeenkin. Lapsiperheitä oli muutenkin tällä osuudella paljon liikkeellä molempiin suuntiin. Aika monilla perheillä tuntuu olevan tapana käydä viikonloppuisin "på tur" . Mikäs sen mukavampaa yhdessäoloa.  Ja hienoja maisemia ja monipuolisia reittejähän täällä riittää. 

Lopulta polku tuli tutulle reitille järven rantaan. Jaloissa alkoi jo väsymys painaa mutta matkaa oli enää kilometrin verran, joten päätin, etten enää pysähtele huilaamaan sen kummemmin.

Kolmen ja puolen tunnin patikointi, askeleita kertyi  mittariin 21 tuhatta ja matkaa karttui lopulta reilut neljätoista kilometriä. Olen kyllä aika ylpeä itsestäni: jaksoin HYVIN! Tosin huominen vähän huolettaa; millaisellahan vintturilla saan itseni aamulla sängystä ylös? Voipi olla aika nelikanttista kävelyä tiedossa.

Adventtiajatuksia

Viime viikonloppuna sain tilaisuuden tutustua paikallisiin adventtiperinteisiin parissakin eri tilaisuudessa. Perjantaina vietettiin laitoksen pikkujouluntapaista juhlaa eli "julebord". Siihen olisi kuulunut myös päivällä järjestetty seminaari mutta totesin ohjelmasta, että kaikki puheenvuorot olivat norjaksi, joten arvelin, että voin hyvin skipata sen osuuden ja keskittyä enemmän iltajuhlaan. Eipä muuta kuin parempaa kolttua päälle ja silmiä piirtämään ja sitten menoksi!

Bussikuljetus oli järjestetty kampukselta Frognerseteriin, jossa käytössämme oli Sporten -niminen yli satavuotias suuri hirsirakennus. Erittäin kaunis ja jollain tapaa kotoisa ympäristö, josta minulle tuli mieleen Tuusulanjärven taiteilioiden kansallisromanttiset pytingit. Suurehkoa salia hallitsi korkea avotakka, jossa tuli rätisi tuomassa lämpöä ja tunnelmaa. Olisi tietysti pitänyt olla kamera tai edes kännykkä mukana, mutta ajattelin -tyhmästi- että ei kuulu illallisetikettiin näpsiä kuvia tai räplätä puhelinta... No mik' on olutta on mennyttä, vai miten se olikaan.

Alkumaljojen ja tutustumisseisokelun jälkeen meidät komennettiin omiin pöytiimme. Sisääntulon yhteydessä kiposta nostetun lappusen perusteella sitten etsiskelin oikeaa pöytää. Pöytäni nimi oli muuten Meniski - mikäs sen osuvampaa! Olisi ollut tarjolla myös esim. Aivojen etulohko tai Umpilisäke. (Lääketieteilijät ovat tunnetusti vitsikkäitä omalla tavallaan).  Aluksi laulettiin yhteislauluna paikallinen joululaulu, jonka sanoma taistelee kaikessa ankeudessaan ja satiirisuudessaan Juicen Sika- biisin kanssa jotakuinkin tasaväkisesti. Lupaava aloitus siis!

Muutamien (norjankielisten) puheiden jälkeen päästiin vihdoin buffet-pöydän kimppuun. Oli ainakin riittävästi sorttimentteja; lohta graavattuna, savustettuna, ja muutamalla muullakin tavalla valmistettuna, leikkelepöydässä lammasta, possua, poroa, riimihärkää, maksapateeta ja ties mitä muuta, lisukkeina vihersalaattia, waldorf-salaattia, perunasalaattia ja soosia joka lähtöön. Varsinainen lämmin ruoka koostui makkaroista ja erittäin paksurasvaisesta possunkyljestä keitettyjen perunoiden kera. Satsasin alkuruokaosastoon enkä todellakaan jäänyt nälkäiseksi. Jälkiruoka oli riisipuuron näköistä mutta jugurtilta maistuvaa puuroa mansikkahillon kanssa. Päälle vielä kahvia ja pepparskakor, niin johan oli tukeva olo.

Ruokailun välillä kuulimme klassista kitaransoittoa. Myöhemmin minulle selvisi, että kitaran varressa oli lääketieteellisen etiikan proffa. Ei huono. Lisäksi ohjelmassa oli nuorehkon oopperalaulajan laulamia joululauluja. Meni oikein kylmät väreet häntä kuunnellessa; meikäläinen ei pääse noin korkealle edes keittötikkailla seisten. Hän otti koko porukan mukaan harjoittelemaan oopperakuorona olemista: kolmeen ryhmään jaetun porukan kesken kilpaillen tietysti. Meidän ryhmä ei voittanut vaikka parhaani tein norjankielisten värssyjen kanssa.

Sunnuntaina puolestaan oli vuorossa perinteinen adventtikonsertti yliopiston henkilökunnalle
perheineen. Tämä konsertti pidettiin keskustassa yliopiston päärakennuksessa. Rakennus edustaa samaa klassista tyyliä kuin meillä Senaatintoria ympäröivät rakennukset Helsingissä.  Oslon yliopiston päärakennuksen juhlasalin seiniä koristavat Munchin valtavat seinämaalaukset, jotka on restauroitu juuri äskettäin. Kertakaikkiaan hieno miljöö konsertille.

Saliin saa ottaa kerralla 600 henkeä eli kun orkesteri ja kuoro oli yhteensä noin 100 henkeä niin yleisöä mahtui viitissen sataa. Sali oli aivan viimeistä sijaa myöten täynnä. Olin tyytyväinen, kun ymmärsin olla paikalla ajoissa, niin pääsin hyvälle paikalle istumaan eikä tarvinnut seurata konserttia eteisen puolelta niinkuin osalle kävi.

Konsertissa esiintyivät yliopiston sinfoniaorkesteri ja kuoro sekä sopraano Mariann Fjeld-Solberg. Vieruskaverini arveli etukäteen, että orkesteri ei ole kovin hyvä mutta minun  mielestäni se selvisi hienosti haastavasta, jopa kunnianhimoisesta ohjelmasta; Bizet'iä, Straussia, Rimski-Korsakovia, Puccinia.
Kuoro lauloi muutaman tutumman joululaulun. Olin ilahtunut siitä, että he lauloivat Ahti Sonnisen Jouluhymnin suomeksi  ja vieläpä ihan ymmärrettävästi: "rauhaa, oi rauhaa, kellot ne soi, lapselle rauhaa, rauhaa ne soi .."  Tuossa joululaulussahan toinen säkeistö on vähän outo, koska se kertoo pääsiäisen tapahtumista. Nyt tulin ajatelleeksi, että ehkä se kertookin äidin etukäteishuolesta ja surusta lapsensa puolesta "Kaukainen risti varjonsa luo /Sieluhun äidin kivun se tuo".  Siihen ajatukseen lienee jokaisen äidin helppo samaistua.

Konsertti päättyi kahteen yhteislauluun: Glade jul, heilige jul sekä  Deilig er jorden. Siis Jouluyö, juhlayö ja Maa on niin kaunis. Täälläkin on tapana laulaa Maa on niin kaunis seisten ja valot himmennetynä. Tuli aika kotoinen olo.

Frihet under ansvar

Heti alkajaisiksi lienee syytä todeta, että tässä blogissa ei anneta käsityöohjeita,vaikka nimestä voisi helposti niin luullakin.  Tarkoituksena on kertoa olostani ja elostani Norjassa reilun vuoden mittaisen tutkijapestini aikana. Kun mietin blogille nimeä, tulin pohtineeksi, mitä suomalaiset noin yleisellä tasolla oikeastaan tietävät Norjasta: öljy, kalleus, lohi, Holmenkollen, Lillehammerin olympialaiset, Nobelin rauhanpalkinto, kuningasperhe, vuonot, Hammerfest, norjalainen villapaita...mitä muuta? Ai niin, onhan vielä Juicen biisi, jossa lauletaan "Norja on maa miss' on kaikki kaltevaa".

Poissulkumenetelmällä  päädyin siihen,  että Norjalainen villapaita on noista ainoa mahdollinen nimi tälle blogille. Onhan tästä vuodesta tulossa lievästi ontuvaa symboliikkaa käyttäen jonkin sortin kirjoneule; pohjavärinä työtä yliopistolla ja perusarkea asunnolla (jota en osaa kodiksi kutsua), kuvioina uuteen maahan ja ihmisiin tutustumista eri muodoissaan ja pieninä väripilkahduksina sieltä täältä eteen tulevia tapahtumia, joista vielä ei ole aavistustakaan. Löysempää ja tiukempaa silmukkaa. Ihan symmetristä ja säännöllisen  jämptiä en lupaa lopputuloksen olevan, pikemminkin melko vapaalla kädellä riipaistua.

Viime viikolla osallistuin yliopiston ulkomaisille työntekijöille järjestettyyn kurssiin "Working with Norwegians".  Näitä järjestetään kuulemma monta kertaa vuodessa, sillä noin neljäsosa tutkimus- ja opetushenkilökunnasta ja 8% muusta henkilökunnasta luokitellaan kansainvälisiksi työntekijöiksi. Oslon yliopiston henkilöstön kokonaismäärä on noin 6300, josta Academic staff on noin 3500 eli heistä melkein 900 lienee ei-norjalaisia. Plus se muu henkilökunta. Onhan siinä työsarkaa. Opiskelijoita on muuten noin 28000.

Kyseisessä koulutuksessa meitä oli paikalla parisenkymmentä ja kotimaiden kirjo oli melkoinen: Ukraina,USA, Belgia, Iran, Malawi, Intia, Kiina, Saksa, Kreikka, Ranska...Jotkut olivat olleet Oslossa pari kuukautta, joku puoli vuotta, joku jo useamman vuoden. Minä taisin olla uusin tulokas tässä porukassa. Olisin kyllä toivonut, että alussa olisi käyty edes lyhyt AA-kierros: "Olen M Suomesta ja olen asunut nyt Oslossa viikon". Siihen olisi tietysti mennyt muutama minuutti, mutta se olisi ehkä helpottanut keskustelua, kun olisi tiennyt heti alkuun, mistä nämä kaikki ihmiset ovat tänne tulleet. Nyt ehdittiin jutella vasta tauolla, jonka jälkeen keskusteluakin syntyi paremmin. (Sisäinen opettajani huokaisi syvään)

Teemana koulutuksessa oli norjalainen työ- ja tapakulttuuri. Tietenkään en vielä parin viikon kokemuksella pysty lataamaan tiskiin kovin vankkoja mielipiteitä, mutta näin ensituntumalta erot Suomeen eivat ole kovin suuria.  Varmaan monesta muusta maasta tulevalle tällainen varsin vahvasti itsekunkin omaa vastuuta ja vapautta korostava työskentelytapa ja epämuodollisuus, sinuttelu ja coaching -tyylinen johtaminen on todella outoa ja kummallista. Frihet under ansvar, sanoi kouluttaja. Käytännössä ohjeet työskentelyyn ovat aika ympäri pyöreitä, joten itse kukin voi tehdä hommansa omalla osaamisellaan ja tyylillään kunhan tulosta syntyy ja aikataulussa pysytään. Jos työntekijä kokee, että esimerkiksi aikataulu johonkin hommaan on epärealistinen, siitä voi aina diskuteerata pomon kanssa, kertoi kouluttaja. Ymmärrän kyllä, että aika äskettäin Norjaan muuttanut intialainen kollegani on aikalailla hämmentynyt kokemustaustaansa nähden täysin erilaisesta työkulttuurista.

Kouluttajan mukaan norjalaisten on vaikea antaa negatiivista tai korjaavaa palautetta; se on usein kääritty pumpuliin  jonka seasta pitäisi löytää se kritiikin itu. Tämä on vähän yllättävää siinä mielessä, että muuten olen kokenut norjalaiset hyvinkin suorapuheisiksi ja avoimiksi. No, minulle tässä palautteen antamisen vaikeudessa ei ollut sinänsä mitään uutta; emmehän me suomalaisetkaan osaa! Ainakin työhyvinvointitutkimukset vuodesta toiseen kertovat, että työyhteisöissä hiertävät isoimpina kivinä kengässä puutteellinen tiedonkulku ja palautteen vähäisyys.

Puhuttiin siellä vähän työpukeutumisestakin, joka on tyyliltään kaiketi ennemminkin rento kuin muodollinen mutta tietenkin se riippuu paljon työtehtävästä. Eli meikäläisen hommassa toimistovillasukat ovat ihan ok. Norjalaiset pukeutuvat muodollisesti kolmentyyppisiin tilaisuuksiin; ensinnäkin Norjan kansallispäivänä toukokuussa kaupungille mennään katsomaan paraatia paremmissa vermeissä eikä missään tapauksessa farkuissa (hyvä tietää). Jos tulee kutsutuksi illalliselle vaikka ihan vain kollegan luo, pannaan pukua/ kolttua päälle. Ja julebord vaatii ehdottomasti parempaa päälle. Tuo viimeiksi mainittu pikkujouluntapainen  illallisjuhla onkin tiedossa loppuviikosta. Silloin  pitää  siis "pynta oss til julefeste".