Sunnuntaipatikointia

Ympärillä levittäytyvät erinomaiset ulkoilumaastot ja hyvin merkityt vaellus- ja hiihtoreitit houkuttelvat viikonloppuisin lähtemään ulos. Sognsvann-järven ympäristö on tullut jo tutuksi ja Holmenkollenillakin on tullut käytyä useamman kerran, joten päätin vähän laajentaa perspektiiviä tänä viikonloppuna. Olin katsellut reittikartoista, että tästä Sognsvann- järven ympäri kiertävältä polulta lähtee useampikin vaihtoehtoinen reitti kohti Ullevålseterin hiihtomajaa. Sinne siis!


Olin kyllä tuskallisen tietoinen siitä, että reiti ei ole ihan helpoimmasta päästä korkeuserojen takia, mutta päätin että menen vähän kroppatuntumalla. Jos tuntuu ihan mahdottomalta, niin aina voi kääntyä takaisin. Puoli kahdentoista maissa reitin alkuosa järven rannassa oli sakeanaan ulkoilijoita, kuten joka kerta kun olen siellä käynyt lenkillä. Mutta heti kun polku erkani kohti Ullevålseteriä kulkijoiden määrä väheni huomattavasti.  Koska olin jälleen liikkellä kameran kanssa, tulin poikenneksi polulta muutamaan kertaan, mutta niin lienee tehnyt moni muukin maastoon muotoutuneista poluista päätellen.


Yhdessä risteyksessä meinasi mennä vähän sormi suuhun, kun kahdessa eri suuntiin osoitavassa viitassa luki Ullevålseter. Onneksi aina voi kysyä paikallisilta ohjeita: tässä tapauksessa kumpikin vaihtoehto olisi vienyt perille, toinen metsäpolkua toinen kävelytientapaista pitkin. Valitsin metsäpolun. Siinä olikin sitten vähän enemmän "eräjorma" -henkeä kuin olin ajatellut.  Rämpiessäni ylämäkeen kivistä ja juurakkoista latupohjaa mietin, ettei tämä ehkä ollut kaikkein viisain reittivalinta. Muutama suunnistaja tai muu himokuntoilija pyyhälsi ohitseni talvilenkkarin piikit rapisten. Ei olisi minulta kyllä onnistunut juokseminen tässä maastossa. Puuskutin ylös mäen toisensa jälkeen ja aina kun luulin olevani mäen päällä, eteen avautui seuraava nousu. Sumua oli sen verran paljon, että ympäristöä oli hieman hankalaa hahmottaa mutta olihan siinä toisaalta sellaista utuisen satumetsän tuntua.

Viimeinen reilu puoli kilometriä metsässä oli jos mahdollista vielä haastavampi, sillä nyt oltiin jo sen verran korkealla että lunta oli siellä täällä ja kalliot ja kivet olivat jäisiä, joten jokaista askelta sai  suunnitella tosissaan. Parhailla paikoilla polun tilalla olikin lähinnä kumpuileva jäätikkö. Päätin kierrellä sen pusikoiden kautta ihan varmuuden vuoksi, enkä vähiten parin päivä takaisen liukastumisvoltin takia. Huokaisn helpotuksesta kun tulin tien reunaan ja näin kyltin Ullevålseter 0,4 km. No, tietenkin tämä viimeinenkin pätkä oli ylämäkeen ja vielä aika jyrkkään sellaiseen.

Lopulta eteen avautui hiihtomajan pihapiiri. Nyt kun sää oli enemmän syksyinen kuin talvinen, maisema näytti aika harmaalta, mutta voin hyvin kuvitella, että lumiseen aikaan ja aurinkoisena päivänä maisemat ovat hienot. Päätin käydä sisällä kahvilla ja hieman levähtämässä. Iso sali oli viimeistä pöytää myöten täynnä retkeilijöitä mutta sekaan sovin minäkin.

     
Lepotauon jälkeen kuulostelin kroppaa (ja päätä)  ja päätin palata takaisinpäin toista reittiä kuin mennessä. Varmasti kävelytietä olisi helpompi kulkea kuin niljakasta metsäpolkua,ajattelin. Mutta hopssanssaa, kuinka sitten kävikään! Kävely-/ maastopyöräbaana oli sekin aivan jäinen keskeltä. Kääk!

Onneksi aivan reunassa oli sen verran karkeaa soraa, että minunkin töppöseni pitivät kohtuullisesti. Nastakenkä- ja piikkarikansa sen sijaa kulki reippasti keskellä jäistä baanaa. Taisivat vähän hymähdellä meikäläisen  ojanpientareilla taapertamiselle. No turvallisuus ennen kaikkea. Luulisi, että alamäkeen on kevyt kulkea. Olihan se. Paitsi sen kolmen kilometrin mittaisen yhtäjaksoisen ja aika jyrkän osuuden kohdalla, jossa sai tosissaan käyttää reisiä jarruttamiseen, ettei lähde koko mummo pyörimään.

Kateudensekaisella ihailulla ihmettelin vastaantulevia juoksijoita, jotka näyttivät vetävän ylämäkeen suuremmin läähättämättä. Muutamat vielä paria lasta juoksurattaissa työntäen. Huhhuh. Minä puuskutin alamäkeenkin. Lapsiperheitä oli muutenkin tällä osuudella paljon liikkeellä molempiin suuntiin. Aika monilla perheillä tuntuu olevan tapana käydä viikonloppuisin "på tur" . Mikäs sen mukavampaa yhdessäoloa.  Ja hienoja maisemia ja monipuolisia reittejähän täällä riittää. 

Lopulta polku tuli tutulle reitille järven rantaan. Jaloissa alkoi jo väsymys painaa mutta matkaa oli enää kilometrin verran, joten päätin, etten enää pysähtele huilaamaan sen kummemmin.

Kolmen ja puolen tunnin patikointi, askeleita kertyi  mittariin 21 tuhatta ja matkaa karttui lopulta reilut neljätoista kilometriä. Olen kyllä aika ylpeä itsestäni: jaksoin HYVIN! Tosin huominen vähän huolettaa; millaisellahan vintturilla saan itseni aamulla sängystä ylös? Voipi olla aika nelikanttista kävelyä tiedossa.