Puolivälin krouvi

Norjan reissuni on nyt tasan puolivälissä. Seitsemän kuukautta takana ja saman verran edessä, joten on aika makustella kokemuksia ja vaikutelmia. Oslo on tähän mennessä näyttänyt sekä loppusyksyn pimeät räntäsateiset päivät, talven aurinkoiset pakkaspäivät, sumuiset aamut että kevään pitenevän valoisan ajan ja vähitellen vihertyneet maisemat.

Maisemat ovatkin tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen. Oslossa on laskematon määrä paikkoja, joista aukeaa hienot näkymät kaupungin yli kohti Oslo-vuonoa tai kohti pohjoista ja Holmenkollenia. Vaikka Oslo on reilun puolen miljoonan asukkaan suurkaupunki se tuntuu kotoisalta ja kokoaan pienemmältä. Liekö syynä se, että kaikki tuntuu olevan lähellä, koska joukkoliikenne toimii hyvin ja joka paikkaan pääsee metrolla bussilla tai ratikalla.

Norjalaiset ovat urheiluhulluja, se on pakko todeta.  Holmenkollenin kisat ovat ihan oma luku sinänsä. Yksi hienoimmista elämyksistä oli matka Holmenkollen expressin täpötäyteen tupatussa vaunussa kohti kisapaikkaa: laulu raikui, kaikki olivat ahtaudesta huolimatta hyvällä tuulella ja norjalaisvillapaitoja oli joka lähtöön Selvästikin kisoihin mentiin viihtuýmään ja viettämään aikaa kavereiden kanssa, eikä vain ryppyotsaisesti katsomaan kilpailua. Oma parikymmentä vuotta sitten tekemäni Korsholmin paitani sulautui hyvin joukkoon ja kun Iiro vielä hoiti osuutensa mallikkaasti niin mikäpä oli ollessa.

 Mutta norjalaiset eivät ole vain penkkiurheiluhulluja, vaan  hiihtäminen on melkein kansallisvelvollisuus ja maastopyöräilijöitä, suunnistajia ja juoksijoita saa väistellä metsässä liikkuessa tuon tuosta. Kaikki työkaverini, joilla on kouluikäisiä lapsia toimivat paitsi kuskeina myös apuvalmentajina jääpallo-, futis- tai käsipalloharjoituksissa. Talviviikonloppuisin metro oli puolillaan monokansaa suksiensa kanssa. Asuntoni lähellä oleva Sognsvann tarjoaa hieman helpompia maastoja mutta Holmenkollenin ympäristössä on vaativampaa maastoa kovakuntoisille hiihtoniiloille. Ja heitähän tässä maassa riittää, myös juniori-ikäluokissa.

Grevfsenkollen

Hiihtokauden jälkeen näyttää joka viikko olevan jonkinlainen katukuoksutapahtuma. Vapunaattona keskustassa oli aikamoiset liikennejärjestelyt kun toistakymmentätuhatta juoksijaa säntäsi katujuoksutapahtumaan Karl Johanilta kohti Vigeland-puistoa ja toista reittiä takaisin. Seuraavana viikonloppuna näytti olevan Grefsenkollen opp- juoksu jossa painellaan pari kilometriä jyrkkää ylämäkeä Grefsenkollenin laelle (390 metriä mpy). Huh! Itselläni taisi mennä tunti kävellen ko vuorelle ja syke hakkasi silti kahtasataa.  Holmenkollen-stafett on puulaakihenkinen viesti Bislet- stadionilta Holmenkollenille. Minuakin kysyttiin Marie Curie- joukkueeseen mutta kieltäydyin kunniasta. Ei se matka vaan se mäki. Tai no… kyllä se matkakin tökki, kun ei juuri ole tullut juostua viime vuosina polviongelmien takia.

Norjalaisten maine ulkoilmaihmisinä ei ole tuulesta temmattua. Etenkin viikonloppuisin perheen kanssa lähdetään hiihtämään, luistelemaan tai  ’på tur’ eli patikoimaan lähimetsiin. Kaupungin pohjoispuolella avautuu loputtoman laaja metsä- ja erämaa-alue jossa risteilee satoja kilometrejä merkittyjä ja merkitsemättömiä polkuja. Niitä olen itsekin innostunut patikoimaan kamerani kanssa melkein kaikkina vapaina viikonloppuina.

Båntjern

Kasvillisuudeltaan luonto on muistuttaa suomalaismetsiä; kuusikkoa, männikköä, koivikkoa sekametsää, mutta maastonmuodot ovat jyrkkäpiirteisempiä ja kallioperä aivan erilaista; muutaman kilometrin kapuaminen ylämäkeen lohkareista polkua vastaa hyvinkin puolta pidempää matkaa helpossa maastossa. Netistä löytyy hyviä reittikuvauksia, joiden perusteella olen suunnitellut itselleni sopivia reissuja, mikä onkin erinomaisen mukavaa ajankulua silloin kun telkkarista ei tule mitään kiinnostavaa (usein).

Joskus nopeasti vaihtuvat sääolot ovat tehneet suunnitelmat tyhjäksi; kaatosateeseen en viitsi lähteä. Toisaalta joskus aamun ’kollensumu’ on vaihtunut puolelta päivin mitä parhaimpaan ulkoilusäähän. Olen pitäytynyt muutaman tunnin patikkaretkissä, mutta usein katselin hieman haikeasti niiden perään, jotka keskellä talveakin painelivat metsään teltta rinkan päällä keikkuen.  On kuitenkin kiva huomata että tuttuja kasveja tulee vastaan ja samanlaiset talitintit ja peipposet sirkuttavat täälläkin kuin kotimetsässä, olkoonkin että tintit sanovat ti-tiy- ti eikä titityy.
 

Yksi asia,  joka minuun luonnon ja maisemien lisäksi tehnyt suuren vaikutuksen Norjassa on työyhteisön henki, jota voi kuvata yhdellä sanalla: myötäinto. Kaikki ovat innostuneita toistensa tekemisistä ja tsemppaavat mukana niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä. Iloitaan toisten menestyksestä ja ollaan aidosti harmissaan kun tulee vastoinkäymisiä. Ei siis kateutta tai vahingoniloa. Tästä meillä on paljon oppimista. Johtaminen on vastuuta antavaa ja varsin huomaamatonta. Toisaalta tiedekunnan johto on tuntuu etäiseltä, yliopiston johdosta puhumattakaan. Olen ollut havaitsevinani että suurinta osaa porukasta ei näytä suuremmin kiinnostavan strategiset linjaukset tai edes budjettileikkaukset.  Arvaan, että missä tahansa korkeakoulussa Suomessa 10-15% budjettileikkaus herättäisi aikamoisen keskustelun. Täällä ei. Ilmeisesti täällä rahaa ja resursseja on riittävästi.

Lopuksi pitää todeta, että tottakai välillä iskee koti-ikävä, kun kovin usein en pääse kotona käymään, mutta onneksi puhelin, WhatsApp ja sosiaalinen media on keksitty. Aina voi katsoa uudelleen lastenlasten hyvänyön toivotuksia tai muita videopätkiä ja kuvia, joita kotiväki ja kaverit lähettelevät.  Kiitos niistä! Lisää saa laittaa! 

Vettakollen 419 m