Oslon surullinen lähihistoria

Kävin tänään katsomassa kuuden vuoden takaisen autopommi-iskun tapahtumapaikkaa Oslon keskustassa niin sanotussa hallituskorttelissa. Autopommi räjähti lähellä pääministerin toimistoa. Korttelissa oli myös useiden muiden ministeriöiden toimitilat. Iskussa kuoli 8 ihmistä ja loukkaantui kymmeniä. Uutiskuvat tapahtumapaikalta ovat kammottavaa katsottavaa.

Myöhemmin samana päivänä sama tekijä ampui 69 ihmistä Utoyan saarella. Tekijä sai 21 vuoden tuomion.  Tapahtumapaikalla hallituskorttelissa joitain rakennuksia on purettu ja osa on vielä paketissa. Tänä keväänä on tehty päätös siitä, mitkä osat useiden rakennusten muodostamasta kompleksista on mahdollista korjata ja mitkä tullaan vielä purkamaan.

seinä näytää seinältä mutta on pressua

Tapaus on ollut viimepäivinä jälleen uutisissa Korkeimman oikeuden päätöksen tiimoilta jutussa, jossa tuomittu haastoi Norjan valtion oikeuteen ihmisoikeusrikkomuksista vankeutensa aikana. Korkein oikeuskuitenkin  katsoi, että valtio ei ollut menetellut lain vastaisesti rajoittaessaan tuomitun kontakteja. Toinen uutinen koski sitä, että tuomittu miekkonen, jonka nimeä en välitä tässä toistaa on virallisesti vaihtanut nimensä.

Surullinen paikka. Ihminen on julma.

Arkista työtä

Laitosrakennus

Joku kaipaili arjen kuvausta; mitä oikein teen päivät pitkät? No. Alunperin en ajatellut kirjoittaa tässä blogisssa työstäni tutkijana sinänsä vaan muista asioista, joita näen ja koen tämän norjalaisvuoden aikana, mutta poiketaan siitä periaatteesta tämän kerran.

Työpaikkani sijaitsee Oslon yliopiston  Blindernin kampuksella. Kahden puolen metrorataa levittäytyvällä kampusalueella on ainakin parikymmentä suurta rakennusta.  Helsefag eli terveystieteen laitos on samassa rakennuksessa psykologian laitoksen ja terveystaloustieteen kanssa. Meitä kolmannessa kerroksessa työskenteleviä on parikymmentä. Suurin osa on määräaikaisissa tutkijan tehtävissä ja vakinaisia professoreita on kuusi. Monitieteinen ja monimenetelmällinen porukka, sillä joillain on tausta hoitotyöstä, kiropraktiasta tai fysioterapiasta, joillain sosiologiasta, filosofiasta tai gender-tutkimuksesta. Tutkimukselliset lähestymistavat ovat yhtälailla laidasta laitaan.  Suurin osa on norjalaisia mutta lisäkseni kansaivälisyyttä edustavat pari tanskalaista, yksi hollantilainen ja yksi intialainen tutkija. Kaikesta tästä erilaisuudesta johtuen lounaskeskustelut ovat välillä aika mielenkiintoisia!

Kerran kuukaudessa pidetään ns Faglunsj eli yhteinen lounashetki. Tarjolla on salaattia ja voileipäaineksia kahvin ja teen kanssa. Samalla käydään kierros, jossa jokainen kertoo lyhyesti, minkä parissa parhaillaan työskentelee. Siinä saa hyvän käsityksen siitä, miten itse kunkin tutkimus tai muut projektit etenevät ja mitä takapakkeja on tullut eteen.  Yleensä samana päivänä iltapäivällä on virallisempi osasstonkokous, jossa käsitellään osastonjohtajan johdolla esimerkiksi koulutuksen arviointiin ja kehittämiseen liittyviä asioita tai yliopiston johdon antamia tehtäviä. Viimeiksi piti ottaa kantaa organisaatiouudistukseen ja osastojen yhdistämissuunnitelmiin. Tuntui jotenkin etäisesti tutulta.


Varsinaisen tutkimuksen osalta hommani on edennyt melkein aikataulussa. Eettisen hyväksynnän saaminen kesti Norjan päässä melkein kolme kuukautta joten norjalaisia osallistujia päästiin etsimään vasta maaliskuun puolella ja vieläkin haetaan paria haastateltavaa. Onneksi sain vastaavan eettisen arvioinnin Suomessa jo joulukuussa, joten pääsin aloittamaan haastattelut Suomessa heti joulun jälkeen. Pitkien haastattelujen litterointi otti oman aikansa mutta halusin tehdä sen itse, koska sillä tavalla pääsen paremmin aineistoon sisälle ja analyysin seuraavaan vaiheeseen on helpompi siirtyä.  Ei luulisi mutta päivittäinen kököttäminen luurit päässä usemman viikon ajan alkoi tuntua eniten korvanlehdissä; luurit+silmälasien sangat on huono yhdistelmä! 

En ala tässä tarkemmin selvittämään, miten homma sitten eteni, mutta totean, että submittoin ekan artikkelin pari viikkoa sitten melko arvostettuun julkaisuun. Ja editorin hylkäys tuli heti seuraavalla viikolla. Sehän ei ole mitenkään tavatonta tieteen maailmassa. Varmasti jokainen tutkija saa hylkääviä päätöksiä silloin tällöin mutta silti otti päähän aika lailla. Tuntui, että monen kuukauden työ valui hukkaan, vaikka eihän se oikeasti niin ole. Oma harmitukseni vähän lientyi, kun nigerialainen kollega johon olin tutustunut post doc -kursseilla lohdutti iloiseen tapaansa:" oh, darling! You have had the priviledge of being rejected ! We others haven't even submitted yet!" Onhan se yksi näkökulma tuokin! Tietenkin olemme miettineet mentorini kanssa, mihin lehteen seuraavaksi tähdätään, kunhan saan korjaukset tehtyä. Aineiston keruuta jatketaan vielä sekä potilasaineiston että ammattilaisten haastattelujen osalta. Sekä analysoitavaa että raportoitavaa siis riittää koko syksyksi ja enemmänkin. Projektisuunnitelmassa olin luvannut kirjoittaa kaksi tieteellistä artikkelia ja pari ammattilehtiartikkelia vuoden aikana. Se näyttää näin puolimatkan krouvissa edelleen realistiselta tavoitteelta, vaikka aineisto antaakin ajatuksia useampaankin juttuun.

Merkittävän osan työpäivistä olen käyttänyt aiheeseeni liittyvien tuoreiden artikkeleiden lukemiseen. Osa on ollut selvästi lähdemateriaaliksi sopivaa täsmäainesta ja osa enempi "kiva tietää" -tyyppistä materiaalia esimerkiksi siitä, missä lääkekokeiluissa tai kivun aivotutkimuksessa mennään tällä hetkellä. Normaalistihan tällaiseen laajempaan lukemiseen on harvoin aikaa, joten olen nauttinut tästä mahdollisuudesta täysillä.

Marie Curie -rahoítuksen ideana on tutkijoiden liikkuvuuden edistäminen. Niinpä konferensseihin ja seminaareihin osallistuminen Norjassa ja ulkomailla kuuluu työhön ja se on mahdollistettu erillisellä kulubudjetilla. Pari viikkoa sitten olin viisi päivää Glasgowssa kuntoutuksen tutkimuksen konfassa ja syksylle on suunnitelmissa yksi isompi konferenssi, jossa keskitytään kroonisiin laaja-alaisiin kipuihin, joita omakin tutkimukseni käsittelee. Mielenkiintoinen nyanssi on se, että konferensseihin osallistumisen ei tarvitse sisältää omaa suullista tai posteriesitystä eli voi mennä oppimaan toisten tutkimuksista ilman stressiä omasta esiintymisestä.

Oman aikansa ovat vieneet post doc- kurssit, joista bloggasin jo aikaisemmin. Nyt kevään kolme kurssia on onnellisesti suoritettu. Yhteensä yksitoista lähipäivää+ ennakko ja välitehtävät. Urasuunnittelua, ohjaajana toimimista, tutkimus - ja projektijohtamista ja tutkimusrahoituksen hakemiseen liittyvää tietoa on opiskeltu monikulttuurisessa ja monitieteisessä ryhmässä.  Toistan tässä tämänpäiväisen facebook-päivtykseni, koska se kertonee olennaisen tästä kokemuksesta: Olisinkohan muuten tutustunut espanjalaiseen solubiologiin, norjalaiseen elinsiirtolääkäriin, nigerialaiseen tutkijaan, joka väitteli Suomessa kansanterveystieteestä ennen tänne tuloaan, Zimbabwesta Etelä-Afrikan kautta Norjaan tulleeseen sosiologiin tai egyptiläiseen psykiatriin? Tuskin.

Puolivälin krouvi

Norjan reissuni on nyt tasan puolivälissä. Seitsemän kuukautta takana ja saman verran edessä, joten on aika makustella kokemuksia ja vaikutelmia. Oslo on tähän mennessä näyttänyt sekä loppusyksyn pimeät räntäsateiset päivät, talven aurinkoiset pakkaspäivät, sumuiset aamut että kevään pitenevän valoisan ajan ja vähitellen vihertyneet maisemat.

Maisemat ovatkin tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen. Oslossa on laskematon määrä paikkoja, joista aukeaa hienot näkymät kaupungin yli kohti Oslo-vuonoa tai kohti pohjoista ja Holmenkollenia. Vaikka Oslo on reilun puolen miljoonan asukkaan suurkaupunki se tuntuu kotoisalta ja kokoaan pienemmältä. Liekö syynä se, että kaikki tuntuu olevan lähellä, koska joukkoliikenne toimii hyvin ja joka paikkaan pääsee metrolla bussilla tai ratikalla.

Norjalaiset ovat urheiluhulluja, se on pakko todeta.  Holmenkollenin kisat ovat ihan oma luku sinänsä. Yksi hienoimmista elämyksistä oli matka Holmenkollen expressin täpötäyteen tupatussa vaunussa kohti kisapaikkaa: laulu raikui, kaikki olivat ahtaudesta huolimatta hyvällä tuulella ja norjalaisvillapaitoja oli joka lähtöön Selvästikin kisoihin mentiin viihtuýmään ja viettämään aikaa kavereiden kanssa, eikä vain ryppyotsaisesti katsomaan kilpailua. Oma parikymmentä vuotta sitten tekemäni Korsholmin paitani sulautui hyvin joukkoon ja kun Iiro vielä hoiti osuutensa mallikkaasti niin mikäpä oli ollessa.

 Mutta norjalaiset eivät ole vain penkkiurheiluhulluja, vaan  hiihtäminen on melkein kansallisvelvollisuus ja maastopyöräilijöitä, suunnistajia ja juoksijoita saa väistellä metsässä liikkuessa tuon tuosta. Kaikki työkaverini, joilla on kouluikäisiä lapsia toimivat paitsi kuskeina myös apuvalmentajina jääpallo-, futis- tai käsipalloharjoituksissa. Talviviikonloppuisin metro oli puolillaan monokansaa suksiensa kanssa. Asuntoni lähellä oleva Sognsvann tarjoaa hieman helpompia maastoja mutta Holmenkollenin ympäristössä on vaativampaa maastoa kovakuntoisille hiihtoniiloille. Ja heitähän tässä maassa riittää, myös juniori-ikäluokissa.

Grevfsenkollen

Hiihtokauden jälkeen näyttää joka viikko olevan jonkinlainen katukuoksutapahtuma. Vapunaattona keskustassa oli aikamoiset liikennejärjestelyt kun toistakymmentätuhatta juoksijaa säntäsi katujuoksutapahtumaan Karl Johanilta kohti Vigeland-puistoa ja toista reittiä takaisin. Seuraavana viikonloppuna näytti olevan Grefsenkollen opp- juoksu jossa painellaan pari kilometriä jyrkkää ylämäkeä Grefsenkollenin laelle (390 metriä mpy). Huh! Itselläni taisi mennä tunti kävellen ko vuorelle ja syke hakkasi silti kahtasataa.  Holmenkollen-stafett on puulaakihenkinen viesti Bislet- stadionilta Holmenkollenille. Minuakin kysyttiin Marie Curie- joukkueeseen mutta kieltäydyin kunniasta. Ei se matka vaan se mäki. Tai no… kyllä se matkakin tökki, kun ei juuri ole tullut juostua viime vuosina polviongelmien takia.

Norjalaisten maine ulkoilmaihmisinä ei ole tuulesta temmattua. Etenkin viikonloppuisin perheen kanssa lähdetään hiihtämään, luistelemaan tai  ’på tur’ eli patikoimaan lähimetsiin. Kaupungin pohjoispuolella avautuu loputtoman laaja metsä- ja erämaa-alue jossa risteilee satoja kilometrejä merkittyjä ja merkitsemättömiä polkuja. Niitä olen itsekin innostunut patikoimaan kamerani kanssa melkein kaikkina vapaina viikonloppuina.

Båntjern

Kasvillisuudeltaan luonto on muistuttaa suomalaismetsiä; kuusikkoa, männikköä, koivikkoa sekametsää, mutta maastonmuodot ovat jyrkkäpiirteisempiä ja kallioperä aivan erilaista; muutaman kilometrin kapuaminen ylämäkeen lohkareista polkua vastaa hyvinkin puolta pidempää matkaa helpossa maastossa. Netistä löytyy hyviä reittikuvauksia, joiden perusteella olen suunnitellut itselleni sopivia reissuja, mikä onkin erinomaisen mukavaa ajankulua silloin kun telkkarista ei tule mitään kiinnostavaa (usein).

Joskus nopeasti vaihtuvat sääolot ovat tehneet suunnitelmat tyhjäksi; kaatosateeseen en viitsi lähteä. Toisaalta joskus aamun ’kollensumu’ on vaihtunut puolelta päivin mitä parhaimpaan ulkoilusäähän. Olen pitäytynyt muutaman tunnin patikkaretkissä, mutta usein katselin hieman haikeasti niiden perään, jotka keskellä talveakin painelivat metsään teltta rinkan päällä keikkuen.  On kuitenkin kiva huomata että tuttuja kasveja tulee vastaan ja samanlaiset talitintit ja peipposet sirkuttavat täälläkin kuin kotimetsässä, olkoonkin että tintit sanovat ti-tiy- ti eikä titityy.
 

Yksi asia,  joka minuun luonnon ja maisemien lisäksi tehnyt suuren vaikutuksen Norjassa on työyhteisön henki, jota voi kuvata yhdellä sanalla: myötäinto. Kaikki ovat innostuneita toistensa tekemisistä ja tsemppaavat mukana niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä. Iloitaan toisten menestyksestä ja ollaan aidosti harmissaan kun tulee vastoinkäymisiä. Ei siis kateutta tai vahingoniloa. Tästä meillä on paljon oppimista. Johtaminen on vastuuta antavaa ja varsin huomaamatonta. Toisaalta tiedekunnan johto on tuntuu etäiseltä, yliopiston johdosta puhumattakaan. Olen ollut havaitsevinani että suurinta osaa porukasta ei näytä suuremmin kiinnostavan strategiset linjaukset tai edes budjettileikkaukset.  Arvaan, että missä tahansa korkeakoulussa Suomessa 10-15% budjettileikkaus herättäisi aikamoisen keskustelun. Täällä ei. Ilmeisesti täällä rahaa ja resursseja on riittävästi.

Lopuksi pitää todeta, että tottakai välillä iskee koti-ikävä, kun kovin usein en pääse kotona käymään, mutta onneksi puhelin, WhatsApp ja sosiaalinen media on keksitty. Aina voi katsoa uudelleen lastenlasten hyvänyön toivotuksia tai muita videopätkiä ja kuvia, joita kotiväki ja kaverit lähettelevät.  Kiitos niistä! Lisää saa laittaa! 

Vettakollen 419 m