Olen onnekas. Sen lisäksi, että saan tehdä päätoimista
tutkimustyötä post doc- tutkijana täällä Oslossa, pääsen osallistumaan
monenlaisiin korkeatasoisiin koulutuksiin, joita yliopisto tarjoaa. Oslon
yliopiston lääketieteellinen tiedekunta on Norjassa ainoa, joka on kehittänyt
post doc -tutkijoilleen oman koulutuspolun. Post doc -koulutuksen tarkoituksena
on toisaalta haastaa tutkijat pohtimaan omaa ammatillista kasvuaan ja
urapolkuaan ja toisaalta valmentaa heitä toimimaan väitöstutkimuksen tekijöiden
ohjaajina ja projektien vastuututkijoina.
Kurssit pyörivät pari- kolme kertaa vuodessa toistuvana
non-stop tarjontana ja itse kukin voi rakentaa itselleen kiinnostavan ja aikataulullisesti
sopivan ohjelman. Kevätlukukauden ohjelmassa on ollut urasuunnitteluun liittyvä
Career management and leadership (5 päivää), ohjaukseen keskittyvä Supervision
and research management (4 päivää) ja alkukesästä
vielä tutkimusrahoitukseen liittyvä Research funding (2 päivää).
Syksyllä pitäisi olla tarjolla tutkimusetiikkaa ja mahdollisesti
kirjoittamiseen liittyvä kurssi. Yritän osallistua niihin kaikkiin, koska
ainakin näistä kahdesta ensimmäisestä olen saanut hyvät kokemukset.
Osallistujat ovat olleet kirjavaa joukkoa vaikka kaikkien
työpaikka on lääketieteellinen tiedekunta; molekyyli- ja solubiologeja,
biokemistejä, fysiologeja, ravitsemustieteilijöitä, geenitutkijoita, fyysikoita,
eri erikoisalojen lääkäreitä, syöpätutkijoita, matemaatikko (1 kpl!), sosiaalitieteilijöitä,
filosofeja ja meitä terveystieteilijöitä. Kansallisuuksien kirjo on myös
melkoinen; ekalla kurssilla 16 osallistujasta kaksi oli norjalaisia ja loput
edustivat kymmentä eri kansallisuutta. Menossa olevalla Supervision -kurssilla
puolestaan 24 osallistujasta noin 10 on alun perin norjalaisia ja loput eri
puolilta maailmaa tulleita. Osa tosin on asunut täällä jo useamman vuoden mutta
monet ovat lyhyeksi aikaa tänne
lennähtäneitä, kuten minä.
Työskentelytapa molemmilla kursseilla on ollut hyvin
osallistava. Etukäteen on saatu sähköpostiste ennakkotehtävät, joita sitten on
puitu seminaarissa pienemmissä ja isommissa ryhmissä, pareittain tai
roolipeleinä. Alussa tai välissä on ehkä ollut pieni teoreettisempi johdanto
tai yhteenvetopätkä ja sitten on siirrytty seuraavaan tehtävään. Jokaisena
seminaaripäivänä sokerina pohjalla on ollut vieraileva tähtiluennoitsija tai
joskus parikin. Esimerkiksi eilen norjalaisen lääkärilehden tieteellinen
päätoimittaja oli kertomassa julkaisemiseen liittyviä vinkkejä omasta
näkökulmastaan. Samalla keskusteltiin tiedon popularisoinnista ja uusista
julkaisukanavista mm. sähköisestä ennakkojulkaisemisesta, mistä en ollut ikinä
edes kuullutkaan. Erinomainen esiintyjä osasi ovelasti houkutella porukan
keskustelemaan aktiivisesti vaikka kello hipoi jo puoli seitsemää illalla.
Tuo päivien pituus onkin oikeastaan ollut se ainoa
negatiivinen puoli näissä kinkereissä; päivät ovat yhdeksän-kymmenen-tuntisia ja
koko ajan pitää skarpata. Siihen on ollut vielä päälle kunkin modulin ensimmäisenä
iltana yhteinen illallinen keskusteluja jatkaen ja toisiin tutustuen. Parin
päivän työskentelysession jälkeen on aivot aika lailla käytetynoloiset! Silti
ei meinaa osata rauhoittua vaan ajatuksiin jäi pyörimään monenlaista
pohdiskeltavaa esimerkiksi ohjaajan rooliin tai palautteenantamiseen liittyen.
Ehdottomasti parasta on ollut juuri tämä vertaistyöskentely,
joka on ollut paitsi uusia näkökulmia avaavaa, myös erittäin hauskaa.
Moniammatillinen, monitieteinen ja monikulttuurinen porukka saa aikaiseksi
todella mielenkiintoisia keskusteluja asiasta ja asian vierestä. Kummasti olen näiden
kurssien ansiosta ystävystynyt parin nuoren ”pipettitutkijan” - tai kuten he
itse sanovat ”lab-rats” - kanssa, vaikka
tutkimusaiheemme ja -menetelmämme ovat yhtä kaukana toistaan kuin itä on lännestä.
Liekö lievästi kieroutunut huumorintaju meitä yhdistävä tekijä? Joidenkin kanssa vain synkkaa heti.
 |
| miljöön suhteen ei valittamista |
