Puheenaiheita

Yritän parhaani mukaan seurata Norjan tv:n uutisia. Siinä saa samalla norjankielen kielikylpyä joka päivä. Välillä pysyn ihan hyvin kärryillä siitä, mistä puhutaan mutta on pakko tunnustaa, että esimerkiksi  parhaillaan käynnissä oleva valtion ensi vuoden budjettia koskeva keskustelu menee yli ja ohi sekä asian että kielen puolesta.

Viimeisten parin viikon aikana puheenaiheina ovat olleet muunmuassa  teini-ikäisen miehen tekemä kaksoisurma Kristiansandissa, viikonlopun Nobel-juhlallisuudet sekä shakin MM-kisat.

Pari päivää täälläkin uutisoidun Imatran kolmoissurman jälkeen 15-vuotias nuorukainen puukotti Kristiansandissa koulun pihalla hengiltä 14- ja 48 -vuotiaat henkilöt, joista ainakaan tuohon vanhempaan hänellä ei tiedetä olleen aikaisempaa yhteyttä. Poika on tunnustanut tekonsa ja on kuvaillut tapahtumat tarkasti kuulusteluissa, mutta tutkinnallisista syistä poliisi ei ole antanut julkisuuteen mitään tietoja esimerkiksi surmateon motiiveista. Poika on tällä hetkellä mielentilatutkimuksissa ja julkisuudessa olleiden tietojen/ arvailuiden mukaan hän on  akuutin psykiatrisen hoidon tarpeessa.  Tänään uutisoitiin kansanopistotyyppisessä sisäoppilaitoksessa tapahtuneesta puukotuksessa, jossa tekijä on 17- vuotias mies ja uhri samanikäinen nainen. Uhri sai vakavia vammoja mutta selvisi hengissä. Tässäkin tapauksessa motiivi on - ainakin vielä-  hämärän peitossa.  Tulee etsimättä mieleen, miten jonkun tapauksen uutisointi voi toimia sytykkeenä toisille moisille teoille. Laukaisiko Imatran tapahtumien uutisointi nämä tapahtumat vai ei? Sitä emme ehkä voi varmasti tietää, mutta välillä tuntuu, että niin saattoi hyvinkin käydä. Kuten Suomessakin täällä Norjassa on ollut keskusteluissa nuorten lisääntynyt turvattomuuden tunne ja monenlaiset syrjäytymiskierteeseen vaikuttavat tekijät, kuten yksinäisyys, työttömyys ja mielenterveyden ongelmat. Tämänhetkinen tilanne näyttää tuottavan enemmän kysymylsiä kuin vastauksia tähän haasteeseen. Täälläkin.

Nobel- juhlallisuudet ovat luonnollisesti iso juttu täällä Oslossa. Ja syystäkin, onhan rauhanpalkinnon saaja joka vuosi arvailuiden kohteena ja kun lokakuussa Nobel-komitea ilmoittaa saajan nimen, alkaa vilkas keskustelu siitä, osuiko palkinto oikeaan kohteeseen. Tämän vuotista ratkaisua moitittiin hätiköidyksi ja ennenaikaiseksi. Kolumbian presidentti Juan Manuel Santos palkittiin ponnisteluistaan yli viisikymmentä vuotta kestäneen sisällisodan lopettamiseksi  ja rauhansopimuksen eteenpäin viemisestä vaikeassa polittisessa tilanteessa. Koko palkintoseremonia tuli telkkarista suorana lähetyksenä. Olipa mielenkiintoista seurattavaa monestakin syystä! Ensinnäkin Kolumbian tilanne on tainnut jääädä pitkäkestoisuudestaan huolimatta (tai ehkä juuri siksi) uutisoinnissa muiden kriisien ja sotien jalkoihin. Ainakin oma epämääräinen käsitykseni on rajoittunut koskemaan vain huumesotaa eikä parisataatuhatta uhria vaatinutta repivää sisällisotaa, jossa kaikki näyttäisivät  taistelevan kaikkia vastaan.

Toiseksi oli kiinnostavaa kuulla  Nobel-komitean puheenjohtaja perustelut, miksi juuri nyt oli oikea aika palkita presidentti Santos. Palkinnostahan päätettiin vain neljä päivää aselevon sopimisen jälkeen. Nobel-komitean puheenjohtaja totesi, että katsottiin että Kolumbian orastava rauha tarvitsee kaiken mahdollisen kansainvälisen tuen. Erityislaatuista tässä prosessissa on ollut eri osapuolten tuominen samaan pöytään sodan uhrien edustajien kanssa. Näissä kohtaamisissa on pyritty saavuttamaan paitsi 'totuus' myös anteeksipyytämisen ja -antamisen kulttuuri seuraten Etelä-Afrikan apartheidin jälkeisen politiikan esimerkkiä.

Kolmanneksi, presidentti Santosin puhe oli hyvin koskettava.  Hänen seurueeseensa kuului nimittäin myös sodan uhrien edustajia; joku oli virunut vuosikausia vankilassa ilman oikeudenkäyntiä, joku oli menettänyt koko perheensä ja lähisukunsa sissien pommi-iskussa, jonkun koti oli räjähtänyt taivaan tuuliin.  Koston  ja katkeruden sijasta he taistelivat rauhan ja anteeksiannon puolesta. Tilannehan ei millään muotoa ole vieläkään ohi, sillä esimerkiksi sissien asettamien maamiinojen raivaamisen arvioidaan kestävän vielä useita vuosia, puoli miljoonaa ihmistä on ollut pakotettu jättämään kotinsa sodan aikana ja monilla ei ole enää kotia, johon palata. Huumekauppa on valtava ongelma myös siitä näkökulmasta, että huumeviljelmät vievät tilaa, jota voitaisiin käyttää ruokakasvien kasvattamiseen ja ravitsemustilanteen parantamiseen etenkin köyhällä maaseudulla.  Rauha antaa kolumbialaisille mahdollisuuden tarttua näihin muihin ongelmiin ja antaa toivoa tulevaisuuteen. Olin aika vaikuttunut. Ihan parasta koko Nobel-uutisoinnissa oli se, että missään lähetyksessä ei vatvottu naisten pukuja vaan pohdittiin itse asiaa eli Kolumbian tilannetta. Meillä suomalaisilla taitaisi olla tästä jotain opittavaa.

Shakkikisoista teki kiinnostavan se, että norjalainen hallitseva maailman mestari  Magnus Carlsen puolusti mestaruuttaan menestyksekkäästi Sergei Karjakinia vastaan. Viimeinen peli tuli suorana telkkarista keskellä yötä, sillä kisat käytiin New Yorkissa. Selostusta ja spekulointia oli aika hupaisaa seurata: selostaja kuvaili jokaikisen siirron 'voittoliukkasmaiseen' tyyliin puolikuiskaavalla äänellä  ja sitten shakkiasiantuntijat esittelivät piirroksin ja nuolin, mitä vaihtoehtoja seuraaviin siirtoihin voisikaan olla. Ja tätä huippukiinnostavaa spektaakkelia seurasi Norjassa neljännesmiljoona katsojaa ja peliä seuraavilla nettisivuilla vierailtiin neljä miljoonaa kertaa matsin aikana! Seuraavan päivän lehdet pullistelivat Carlsenin haastatteluja ja nuoria shakin pelaajia pyydettiin kommentoimaan sekä itse peliä että millainen idoli tuore maailmanmestari heille on. Shakkihurmio tuntui olevan suurta. Ei tainnut näkyä suomalaisessa urheilu- tai muussakaan uutisissa, vai?

Sunnuntaipatikointia

Ympärillä levittäytyvät erinomaiset ulkoilumaastot ja hyvin merkityt vaellus- ja hiihtoreitit houkuttelvat viikonloppuisin lähtemään ulos. Sognsvann-järven ympäristö on tullut jo tutuksi ja Holmenkollenillakin on tullut käytyä useamman kerran, joten päätin vähän laajentaa perspektiiviä tänä viikonloppuna. Olin katsellut reittikartoista, että tästä Sognsvann- järven ympäri kiertävältä polulta lähtee useampikin vaihtoehtoinen reitti kohti Ullevålseterin hiihtomajaa. Sinne siis!


Olin kyllä tuskallisen tietoinen siitä, että reiti ei ole ihan helpoimmasta päästä korkeuserojen takia, mutta päätin että menen vähän kroppatuntumalla. Jos tuntuu ihan mahdottomalta, niin aina voi kääntyä takaisin. Puoli kahdentoista maissa reitin alkuosa järven rannassa oli sakeanaan ulkoilijoita, kuten joka kerta kun olen siellä käynyt lenkillä. Mutta heti kun polku erkani kohti Ullevålseteriä kulkijoiden määrä väheni huomattavasti.  Koska olin jälleen liikkellä kameran kanssa, tulin poikenneksi polulta muutamaan kertaan, mutta niin lienee tehnyt moni muukin maastoon muotoutuneista poluista päätellen.


Yhdessä risteyksessä meinasi mennä vähän sormi suuhun, kun kahdessa eri suuntiin osoitavassa viitassa luki Ullevålseter. Onneksi aina voi kysyä paikallisilta ohjeita: tässä tapauksessa kumpikin vaihtoehto olisi vienyt perille, toinen metsäpolkua toinen kävelytientapaista pitkin. Valitsin metsäpolun. Siinä olikin sitten vähän enemmän "eräjorma" -henkeä kuin olin ajatellut.  Rämpiessäni ylämäkeen kivistä ja juurakkoista latupohjaa mietin, ettei tämä ehkä ollut kaikkein viisain reittivalinta. Muutama suunnistaja tai muu himokuntoilija pyyhälsi ohitseni talvilenkkarin piikit rapisten. Ei olisi minulta kyllä onnistunut juokseminen tässä maastossa. Puuskutin ylös mäen toisensa jälkeen ja aina kun luulin olevani mäen päällä, eteen avautui seuraava nousu. Sumua oli sen verran paljon, että ympäristöä oli hieman hankalaa hahmottaa mutta olihan siinä toisaalta sellaista utuisen satumetsän tuntua.

Viimeinen reilu puoli kilometriä metsässä oli jos mahdollista vielä haastavampi, sillä nyt oltiin jo sen verran korkealla että lunta oli siellä täällä ja kalliot ja kivet olivat jäisiä, joten jokaista askelta sai  suunnitella tosissaan. Parhailla paikoilla polun tilalla olikin lähinnä kumpuileva jäätikkö. Päätin kierrellä sen pusikoiden kautta ihan varmuuden vuoksi, enkä vähiten parin päivä takaisen liukastumisvoltin takia. Huokaisn helpotuksesta kun tulin tien reunaan ja näin kyltin Ullevålseter 0,4 km. No, tietenkin tämä viimeinenkin pätkä oli ylämäkeen ja vielä aika jyrkkään sellaiseen.

Lopulta eteen avautui hiihtomajan pihapiiri. Nyt kun sää oli enemmän syksyinen kuin talvinen, maisema näytti aika harmaalta, mutta voin hyvin kuvitella, että lumiseen aikaan ja aurinkoisena päivänä maisemat ovat hienot. Päätin käydä sisällä kahvilla ja hieman levähtämässä. Iso sali oli viimeistä pöytää myöten täynnä retkeilijöitä mutta sekaan sovin minäkin.

     
Lepotauon jälkeen kuulostelin kroppaa (ja päätä)  ja päätin palata takaisinpäin toista reittiä kuin mennessä. Varmasti kävelytietä olisi helpompi kulkea kuin niljakasta metsäpolkua,ajattelin. Mutta hopssanssaa, kuinka sitten kävikään! Kävely-/ maastopyöräbaana oli sekin aivan jäinen keskeltä. Kääk!

Onneksi aivan reunassa oli sen verran karkeaa soraa, että minunkin töppöseni pitivät kohtuullisesti. Nastakenkä- ja piikkarikansa sen sijaa kulki reippasti keskellä jäistä baanaa. Taisivat vähän hymähdellä meikäläisen  ojanpientareilla taapertamiselle. No turvallisuus ennen kaikkea. Luulisi, että alamäkeen on kevyt kulkea. Olihan se. Paitsi sen kolmen kilometrin mittaisen yhtäjaksoisen ja aika jyrkän osuuden kohdalla, jossa sai tosissaan käyttää reisiä jarruttamiseen, ettei lähde koko mummo pyörimään.

Kateudensekaisella ihailulla ihmettelin vastaantulevia juoksijoita, jotka näyttivät vetävän ylämäkeen suuremmin läähättämättä. Muutamat vielä paria lasta juoksurattaissa työntäen. Huhhuh. Minä puuskutin alamäkeenkin. Lapsiperheitä oli muutenkin tällä osuudella paljon liikkeellä molempiin suuntiin. Aika monilla perheillä tuntuu olevan tapana käydä viikonloppuisin "på tur" . Mikäs sen mukavampaa yhdessäoloa.  Ja hienoja maisemia ja monipuolisia reittejähän täällä riittää. 

Lopulta polku tuli tutulle reitille järven rantaan. Jaloissa alkoi jo väsymys painaa mutta matkaa oli enää kilometrin verran, joten päätin, etten enää pysähtele huilaamaan sen kummemmin.

Kolmen ja puolen tunnin patikointi, askeleita kertyi  mittariin 21 tuhatta ja matkaa karttui lopulta reilut neljätoista kilometriä. Olen kyllä aika ylpeä itsestäni: jaksoin HYVIN! Tosin huominen vähän huolettaa; millaisellahan vintturilla saan itseni aamulla sängystä ylös? Voipi olla aika nelikanttista kävelyä tiedossa.